Juttua varten on käyty läpi SM-liigan arkistoima pelikieltohistoria vuosilta 2007-2021. Sen lisäksi mukana on mediassa julkaistuja pelikieltoja tai ihmismuistin varaisia. Ihan jokainen pelikielto tuskin on päässyt mukaan edes pelikieltomäärien kärkipaikkojen laskuissa. Myöskään ns. kymppitilin täyttymisestä tulleita automaattisia pelikieltoja ei ole laskettu; mukana on vain kurinpidon pohdinnalla tulleita pelikieltoja.

Tapparan pelikieltotilaston kärkinimi on vuonna 2020 pelaajauransa päättänyt Tuukka Mäntylä, joka ehti nähdä kotimaista pääsarjakiekkoa peräti neljällä eri vuosikymmenellä yhteensä 722 ottelua, kaikki niistä Tapparassa. Mäntylä on Tappara-historiassa useimmin pelikieltoa saanut, ottelumäärällisesti pisimmän pelikiellon saanut ja yhteensä eniten pelikiellossa istunut kirvesrinta.

Näissä laskelmissa Mäntylä on löydetty istumaan pelikieltoja peräti kahdeksan eri kertaa, yhteensä 21 ottelun verran. Pisimmän pelikieltonsa hän sai viimeisellä pelikaudellaan syksyllä 2019, kun Kärppien Radek Koblizekin päähän osunut taklaus toi kakkua neljän pelin verran ja sitä korotettiin aiemman kurinpitohistorian takia kolmella pelillä eli yhteensä seitsemän ottelun mittaiseksi.

Mäntylän kärkipaikka eri pelikieltokertojen ja niiden tuomien pelikieltojen määrässä on ylivoimainen, sillä seuraavana oleva Markus Kankaanperä istui Tappara-aikanaan kolmella eri kerralla yhteensä seitsemän ottelua, ja Ville Nieminen kuusi ottelua kolmella eri tuomiolla.

Pisimmässä pelikiellossa Mäntylällä on sentään haastaja, kun Steve Peters sai kuuden ottelun pelikiellon tapeltuaan jo pelin alkulämmittelyssä HPK:n Juha Jyrkkiön kanssa tammikuussa 1989.

SM-liigan kohta viisikymmentävuotisen jakson aikana pisin Tappara-peleistä jaettu pelikielto menee vastustajalle, kun Ilveksessä pelannut Antti Tyrväinen sai yhdeksän ottelun pelikiellon iskettyään kiekotonta Kristian Kuuselaa kyynärpäällään maaliskuussa 2018.

Rintakoski pelikiellossa puolet sarjakaudesta

Seppo Mäkinen sai vuoden pelikiellon – ei vaan kolme viikkoa!

Vajaa kymmenen vuotta myöhemmin oltiin taas todella rajun pelikiellon edessä, mutta sillä kertaa tuomiosta valittaminen sai kurinpitoon järkeä. Muutama päivä ennen joulua 1964 Tappara pelasi Porissa Rosenlewin Urheilijat -38:aa vastaan, kun toisen erän loputtua ja joukkueiden poistuessa kaukalosta pelaajien kesken syntyi tönimistä. Tappara-hyökkääjä Seppo Mäkinen sai ainoana tilanteesta jäähyn, vieläpä ison 10-minuuttisen, joka niihin aikoihin toi joukkueelle myös yhtä pitkän alivoiman.

– Väärä pelaaja sai jäähyn, protestoi valmentaja Ohlson Jääkiekkoliittoon ja nimesi oikeaksi syylliseksi joukkueensa toisen pelaajan Juhani Peltolan. – Lisäksi Peltolan rike oli mitätön, korkeintaan kahden minuutin arvoinen.

Hämmästys oli melkoinen kun Jääkiekkoliiton työvaliokunta lähetti reilua viikkoa myöhemmin tiedotteensa: ”Päätettiin rangaista Tapparan pelaajaa n:o 12 Seppo Mäkistä kilpailukiellolla 20.12.1965 klo 24.00 saakka.” Siis kokonaisen vuoden pelikielto mitättömästä tilanteesta – ja vieläpä väärälle pelaajalle!

Tappara luonnollisesti protestoi myös tätä päätöstä ja sai paljon tukea myös seuran ulkopuolelta. Muun muassa paikalla olleet lehtimiehet yhtyivät Tapparan kertomukseen, että Mäkinen ei ollut syyllinen. Vastaavaa pelikieltoa ei ollut nähty aiemmin jääkiekossa eikä muissakaan joukkuelajeissa, ja yleinen näkemys muidenkin lajien piiristä oli ratkaisun yletön kohtuuttomuus.

Melko kohtuuttomasti esiintyivät myös rangaistuksesta päättäneet työvaliokuntalaiset, joiden lausunnot lehdistön haastaessa tuomiota olivat suorastaan ylimielisiä.

– Ei mitään kommentteja, ei yhtään mitään! Tarkastakaa lehtien vanhoista vuosikerroista, onko tällaisia rangaistuksia jaettu aiemmin! vaahtosi työvaliokunnan puheenjohtaja Boris Bogomoloff, kun rangaistuksen mieletön pituus kyseenalaistettiin.

Toinen työvaliokunnan jäsen Asko Ignatius puolestaan oli tietävinään, ettei tällainen ollut ennen kuulumatonta. Hänkin otti kuitenkin jopa pilkallisen kannan:

– Rangaistus riippuu tapauksen törkeydestä, mutta emme tietenkään tiedä Mäkisen lyönnin voimaa. Emmehän me sen mittaamista varten voi raahata kaukaloihin ergometriä, Ignatius irvaili ja jatkoi edelleen piikitellen: – Ilmeisesti häly asian ympärillä johtuu siitä, että rangaistus on ensi kerran osunut tamperelaispelaajaan.

Työvaliokunnan esimies, Jääkiekkoliiton toiminnanjohtaja Reijo Mannerla oli sovittelevampi ja puolittain myönsi pelikieltoratkaisun pohjautuneen yksinomaan tuomarien kertomukseen.

– Rangaistus tuntuu mielestäni liian jyrkältä, Mannerla sanoi. – Asiaa on tutkittava uudelleen ja laajemmin. Jos uusia näytteitä tulee siitä, että on tapahtunut ”oikeusmurha”, ottaa johtokunta tai työvaliokunta asian uudelleen esille.

Muutamaa päivää myöhemmin tapaus olikin uudelleen tutkinnassa. Työvaliokunnan uusi kokous oli ilmeisesti tarkoitettu salaiseksi, mutta asioita vuosi esiin. Nyt valiokunnan mukaan pelissä oli sattunut kaksi eri tapausta aivan peräkkäin, ja niistä jälkimmäisessä Mäkinen oli ollut syyllinen, kun taas ensimmäisessä hän ei ollut lainkaan mukana. Edelleen silminnäkijät olivat sitä mieltä, että tapahtunut rike oli ollut vain kahden minuutin maksimirangaistuksen arvoinen.

Tammikuun 10. päivänä, pari viikkoa edellisen ankaran tuomion jälkeen, Jääkiekkoliiton liittojohtokunta ja työvaliokunta antoivat hiukan selittelyltä maistuneen korjatun tuomion, jossa se edelleen piti Mäkistä syyllisenä ottelurangaistuksen arvoiseen tekoon, joka ei kuitenkaan ollut laadultaan törkeä. Uusi tuomio oli kolmen viikon pelikielto, joka päättyi samana päivänä kuin tuomio annettiin.

Mäkisen rangaistus siis lieveni sellaisen 95 prosenttia 52 viikon mitasta vain kolmeen viikkoon. Kun kolmen viikon kakku oli uuden päätöksen tullessa tosiaan jo kärsitty, Mäkinen pääsi pelaamaan jo seuraavassa Tapparan pelissä. Hän kärsi pelikieltoaan kolmen mestaruussarjapelin ja yhden cup-ottelun verran.

Muitakin tarkennuksia tehty pelikieltoihin

Näin valtavia korjauksia annettuihin pelikieltoihin on harvemmin tehty, mutta Tapparan historiassa on toinenkin tapaus, jolloin annettu pelikielto puolittui valituksen jälkeen. Jori Lehterä sai tammikuussa 2010 kurinpitäjältä kahden ottelun pelikiellon päähän kohdistuneesta taklauksesta Kärppien Atte Ohtamaata kohtaan. Tapparan sääntöjenmukaisen valituksen jälkeen erillinen kurinpitoryhmä katsoi saadun rangaistuksen liian kovaksi ja puolitti pelikiellon yhden ottelun mittaiseksi, koska ”normaalikäytännön mukaan vastaavissa taklaustilanteissa on määrätty enintään 1 ottelun pelikielto”.

Myös Ville Niemisen tammikuussa 2013 saama yhden ottelun pelikielto haluttiin kumota kokonaan aina pelaajayhdistyksen puheenjohtajan Jarmo Saarelan antamaa ankaraa arvostelua myöten, mutta sillä kertaa se ei ollut mahdollista. Nieminen sai ottelurangaistuksen tuomarin koskemattomuuden rikkomisesta, kun ottelun päätuomari Vesa Keränen luisteli takaperin hänen eteensä eikä Nieminen ehtinyt välttämään äkkiä eteen tullutta tilannetta vaan tapahtui törmäys, josta Niemiselle räpättiin ottelurangaistus. Kaikki näkivät Niemisen syyttömäksi tilanteeseen, ja tuomio tosiaankin monissa piireissä haluttiin peruttavaksi, mutta sen hetkisissä kurinpitosäännöissä luki, että ”erotuomarin ratkaisut ottelussa ovat peruuttamattomia. Erotuomarin antamia rangaistuksia ei voida kurinpitoelinten toimesta lieventää vaan voidaan ainoastaan tuomita lisärangaistuksia.”

Ainakin osittain tuon tapauksen vuoksi Liigassa siirryttiin käytäntöön, jossa tuomari antaa seuraavaankin otteluun vaikuttavan ottelurangaistuksen (25 min) äärimmäisen harvoin ja poistaa tarvittaessa pelaajan kyseisestä ottelusta kurinpidollisesti lievemmällä pelirangaistuksella (5+20 min).

Tähän alaotsikkoon sopinee myös tammikuun 1951 pelikieltoepisodi, vaikka silloin pelikieltoa ei varsinaisesti kumottu tai korjattu, vaan annettiin yleisiin odotuksiin nähden paljon lievempi tuomio. Silloin kauden ensimmäisessä SM-pelissä TBK:n Teuvo Takala kalisutteli mailojaan Karhu-Kissojen Joppe Roineen kanssa ja aiheutti Roineelle hoitoa vaatineen haavan päähän. Ennakkotapauksena oli muun muassa muutamaa vuotta aiemmin nähty koko loppukauden pelikielto HSK:n ”Napa” Öhrnellille, joka oli tahallisella lyönnillä katkaissut mailansa TBK:n Jallu Ohlsonin otsaan aiheuttaen tälle parin ottelun sairausloman. Ottelumäärällisesti Öhrnellkään ei kärsinyt kuin viiden mestaruussarjaottelun ja satunnaisempien muiden pelien verran, mutta viisi otteluakin oli sillä kaudella kuitenkin lähes kaksi kolmannesta koko sarjakaudesta.

Pitkän pelikiellon sijaan Takala sai kuitenkin vain 14 vuorokauden tuomion, sillä tutkimus paljasti ”tekoa huomattavasti lieventäviä asianhaaroja”. Sellaisena oli pidetty ilmeisesti ainakin sitä, että Takala oli saanut itse ottaa vastaan ensimmäisen iskun ja joutui posken ruhjevamman kanssa käymään hänkin lääkärissä. Kun otteluohjelma sillä kohdalla oli suosiollisen harva, ei TBK:n maalitykki missannut kuin yhden ainoan ottelun pelikieltonsa aikana.

Kuusi ottelua tappelusta alkuverryttelyssä

Tammikuun 21. päivä vuonna 1989 Hakametsän jäähallissa nähtiin yksi sen erikoisimmista tapahtumista. Vain pieni osa katsojista oli näkemässä sen tapahtumista suorana, kun suurin osa muista näki sen vasta käytävien videomonitoreista. Omituista oli se, että se oli nähtävissä niiltä jo ennen pelin alkua. Sillä kertaa nimittäin oli tapahtunut paljon jo pelin alkulämmittelyssä.

Tapparan kanadalaispakki Steve Peters ja HPK:n Juha Jyrkkiö mätkivät toisensa oikein kunnolla verille yhdessä hallin kovimmista nyrkkitappeluista – ja siis jo alkuverryttelyn aikana. Muut pelaajat katselivat myllyä aikansa, kunnes laittoivat sille stopin Jyrkkiön saatua ison haavan. Peli alkoi ajallaan, ja koska tuomarit eivät olleet tappelua todistaneet, myös Peters ja Jyrkkiö pelasivat siinä missä muutkin. Rangaistusten aika oli vasta jälkeenpäin.

HPK:n valmentaja Alpo Suhonen laittoi kaiken syyn Petersin niskaan ja syytti muitakin SM-liigassa pelaavia kanadalaisia, jotka olivat Suhosen mukaan häiriköineet HPK:n tähtipelaajia aiemmissa peleissä.

– Nyt Peters kävi Jyrkkiön kimppuun. Nikkarit kuvittelevat edelleen, että pelottelu tehoaa meikäläisiin, mutta ne ajat ovat jo ohi, Suhonen jyrisi Aamulehden Tapani Salon haastattelussa. – Liigan johdon ja tuomarien on puututtava asiaan. Touhussa ei ole enää mitään järkeä.

Muutama päivä myöhemmin SM-liigan kurinpitoryhmä langetti kummallekin tappelupukarille kuuden ottelun pelikiellon. Pelaajien lausunnot asiasta olivat ristiriitaisia, eikä videonauhaltakaan saatu selville tappelun aloittajaa.

Alpo Suhonen kävi edelleen kuumana, kun päätös oli annettu. Hän ei sulattanut nahkapäätöstä, vaan halusi Petersille enemmän sanktioita kuin Jyrkkiölle.

– Peters provosoi tilanteen. Eikä se ollut ensimmäinen kerta, Suhonen väitti ja sai Aamulehden haastattelussa tukea pelaajaltaan Pekka Peltolalta, jonka mukaan Peters oli käyttäytynyt lämmittelyjen aikana huonosti.

Kuuden ottelun pelikielto molemmille, Peters vähän enemmän syyllinen provosointinsa takia – näillä seikoilla mentiin lähes kolmekymmentä vuotta, kunnes HPK:n joukkueessa tuossa pelissä pelannut ja 2+1 pisteillään voittoa ratkaisemassa ollut Mika Lartama kertoi elämäkertakirjassaan toisenlaisen totuuden.

Lartaman kertomuksen mukaan hänelle oli jo päivää aiemmin kerrottu, että seuraavana päivänä Tampereella ”Jymy” Jyrkkiö tappelee Tapparan Petersin kanssa jo alkulämmittelyn aikana. Lartamalle annettiin tehtäväksi estää kotijoukkueen toista kanadalaista Luciano Borsatoa osallistumasta tappelukekkereihin, sillä muiden tapparalaisten ei nähty aiheuttavan ongelmia Jyrkkiön mission suorittamiselle. Se ei osoittautunut pelkäksi sanahelinäksi, sillä seuraavan päivän pelin lämmittelyssä Jyrkkiö todellakin haki Petersin tappelemaan, kuten vierasjoukkueen piireissä oli sovittu. Silti valmentaja Suhonen päivitteli vielä pelin jälkeenkin lehdistölle, että oli Jyrkkiöltäkin käsittämätön juttu lähteä tuolla lailla nyrkkejään heiluttamaan. Lartaman mukaan oli kuitenkin varsin tavanomaista, että Suhonen ohjeisti apuvalmentajaansa Hannu Savolaista välittämään vastaavanlaisia suoranaisia tappelukäskytyksiä muissakin peleissä.

Mika Lartaman kirjan ilmestyttyä vuonna 2017 Alpo Suhonen kiisti väitteen, että Petersin ja Jyrkkiön tappelu olisi ollut ennakkoon suunniteltu ja hänen ohjeidensa mukainen. Hän väitti edelleen, että Peters oli syyllinen ja aloittaja, ja Jyrkkiö vain uhrautui muiden puolesta.

– Petersin olisi pitänyt saada 10-15 peliä, Suhonen sanoi vuonna 2017. – Petersin toiminta oli törkeää. Varsinkin näin 30 vuoden jälkeen nuo touhut tuntuvat todella lapsellisilta.

Jyrkkiökin ehkä tietäisi asiasta paljonkin, mutta hän ei suostunut julkisesti Lartaman kirjan tarinaa kommentoimaan. Petersin osasyyllisyyttä on turha epäillä, mutta Lartaman ja Suhosen väitteiden välillä uskottavampi versio tapahtumista taitaa kuitenkin olla pelaajalla, joka pystyy kertomaan tienneensä tappelusta jo etukäteen.

Muita puhuttaneita pelikieltoja

Yksi kovimmista pelikieltorangaistuksista nähtiin playoffeissa 2001, kun Tapparan kanadalaispuolustaja Alain Côté sai vastustajan potkaisemisesta viiden ottelun pelikiellon. Terävällä luistimella varustetun jalan heilauttaminen vastustajaa kohtaan on toki yksi pelin vaarallisimmista tempuista, mutta viisi ottelua oli varsin raju tuomio kaikkiin sitä ennen ja sen jälkeen nähtyihin 1-3 ottelun tuomioihin verrattuna.

Helmikuussa 1996 Markus Oijennus oli saanut juuri kolme ottelua pelikieltoa potkaisemisesta. Hän palasi kaukaloon pelikiellostaan viimeistelemään jatkoaikaosumallaan yhden Tappara-historian upeimmista takaa-ajonousuista TPS:ää vastaan.

Ville Nieminen puolestaan sai marraskuussa 2009 saman kolmen ottelun tuomion potkusta, jota ei ollut nähnyt kukaan muu kuin otteluvalvoja, jonka yksi tehtävistä ottelutapahtumissa oli toimittaa mahdollisia rikkeitä kurinpitoon. Nieminen ei hyväksynyt väitettä potkusta: – Tilanne oli hektinen kärppäpelaajan kanssa ja yritin taistella itseäni irti mailani kiinnipitäjästä. Näkemystäni tukee myös ottelun erotuomari, joka oli tilanteessa mukana noin kolmen metrin päässä, sekä kärppäpelaaja ja muut jäällä olleet pelaajat, jotka eivät normaaliin taistelutilanteeseen reagoineet millään normaalista poikkeavalla tavalla, Nieminen totesi. Lisäys 5.11.2023: Esiin kaivettu yllä näkyvä videokuva Niemisen ja Grönholmin tilanteesta puoltaa otteluvalvojan näkemystä.

2020-luvun taitteessa päähän kohdistuneet taklaukset nousivat entistä tarkempaan syyniin, ja olipa jossain vaiheessa myös melko omituinen pakkosääntö, että pääosuma toi aina vähintään viiden ottelun pelikiellon kaikista mahdollisista asiaan vaikuttaneista lieventävistäkin seikoista huolimatta. Tapparasta puolustaja Santtu Kinnunen sai syksyllä 2021 viisi ottelua ilman isompia epäselvyyksiä tuomion aiheellisuudesta, samoin kuin Charles Bertrand marraskuussa 2019 lyötyään poikittaisella mailalla vastustajaa kasvoihin.

Suurin osa Tapparan pienemmistä pelikielloista on tullut taklaamisrikkeistä tai nyrkkitappeluista, joista nykyään ei enää tule yleensä edes sitä yhden ottelun pelikieltoa. Harri Laurila sai tammikuussa 1996 kahden ottelun pelikiellon tappelemisesta haettuaan nyrkeillä oman käden oikeutta Ilveksen Mika Arvajan taklattua hänet ensin vaarallisesti laitaan.

Kun mainitaan vielä Tomi Pekkalan neljän ottelun pelikiellon tuonut takaapäin suoritettu kirvesisku mailalla JYPin Kalle Kaijomaan selkään helmikuussa 2011 sekä nykyisin valmentajana tunnetun Petri Matikaisen linjatuomarin koskemattomuuden rikkomisesta saama kolmen ottelun pelikielto marraskuussa 1987, niin isoimmat tai erikoisemmat pelikiellot taitaa olla käsitelty. Ja samat kolme ottelua sai Tero Toivolakin myyttisestä 15-3 -rähinäottelusta HIFK:ta vastaan välierissä 1988, kun hän töni linjatuomaria, jonka sitomisyritysten ansiosta IFK:n Iiro Järvi pääsi hakkaamaan häntä vaihtoaitiosta – yhden ottelun pelikiellon edestä.

Lyhyistä yhden ottelun pelikielloista pitää nostaa esiin kuitenkin vielä Veli-Matti Savinaisen saama pelikielto finaaleissa 2017. Toisen osaottelun tappion jälkeen Savinainen pamautti harmissaan mailansa poikki kaukalon laitaan. Mailan lapa lensi kaukalon laidan yli osumatta mihinkään, mutta kuitenkin melko lähelle kuopiolaista paikallistoimittajaa. Toimittaja otti tilanteesta kaiken irti, kertoi kuinka lavan osuma hänen selkäänsä oli ”kuin miekansivallus” ja muutenkin selvästi nautti saamastaan huomiosta vastustajapelaajan telomana – ”eihän toimittajaa saa hakata paskaksi”, toimittaja itse väritteli vielä lisää. Savinainen sai yhden ottelun pelikiellon. Kun se oli kärsitty, toimittaja yhtäkkiä tunnustikin, ettei lapa ollut edes osunut häneen vaan pudonnut hänen eteensä hallin rappusille. Kun Tapparan historiassa kannattajien kesken puhutaan ”Ontuvasta Juntusesta”, se liittyy tähän tapaukseen.

On sitä kakkua annettu valmentajillekin

Aiemmin mainittu Jallu Ohlsonin yhdeksän kuukauden toimitsijakielto ei ole ainoa valmentajille langetettu tuomio seurahistoriassa. Ohlson sai tuomionsa enemmänkin passiivisuudesta, kun ei laittanut pelaajiaan kuriin tuomarin niin vaatiessa, mutta muissa tapauksissa kyse on ollut aktiivisemmasta toiminnasta.

”Varo ettei talos pala!” on yksi suomalaisen jääkiekkovalmennushistorian kuuluisimmista lausahduksista. Sen lausui Tapparan päävalmentaja Jukka Rautakorpi päätuomari Timo Favorinille Lappeenrannassa lokakuussa 1999, kun Tappara oli niukasti selvinnyt voittajana SaiPan ankarasta loppukiristä huolimatta. Rautakorpea karhensi, kun Favorin oli viime minuuteilla tuominnut kirvesrinnoille jäähyn hätäisesti ja asiaan perehtymättä, kun SaiPa-pelaaja sai osuman kasvoihin kiekosta, mutta tuomari oletti sen olleen Timo Vertalan maila.

Pelin jälkeen kiihtyneessä keskustelussa Rautakorpi ohjeisti tuomaria olemaan tarkempi kotioloissaan, ettei sytytä hätäillessään tulipaloa, mutta sen kuullut paikallinen toimittaja käänsi merkityksen uhkaukseksi ja teki lehtijutun sillä kulmalla, että Rautakorpi uhkasi polttaa erotuomarin talon. Jutusta seurasi ensin mediafarssi ja lopulta myös viiden ottelun toimitsijakielto Rautakorvelle.

Kohu jatkui edelleen, kun Rautakorpi seurasi otteluita aitiokatsomon puolelta, mutta antoi koko ajan korvanappiyhteydellä ohjeita vaihtoaitioon. Niin ehdittiin toimia kahden ottelun ajan ennen kuin SM-liiga puuttui asiaan ja kielsi sen ”moraaliltaan toimitsijakiellon vastaisena”.

– Myönnän, että Tapparan harrastamaa toimintaa ei ole erikseen kielletty, sanoi liigan kurinpitopäällikkö Jukka Hirsimäki, mutta hänen esimiehensä, SM-liigan toimitusjohtaja Urpo Helkovaara oli kovempisanainen:

– Tämän pelleilyn on nyt loputtava, rangaistuksen hengen pitäisi olla ihan selvä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Jukka Rautakorpi sai vielä toisen toimitsijakiellon uransa toistaiseksi viimeisimmällä valmentajakaudella ja vieläpä sen kauden viimeiseen otteluun. Yhden ottelun toimintakiellon perusteena olivat Rautakorven päätuomari Joonas Kovalle osoittamat sanat, jotka kurinpitopäätöksen mukaan olivat ”luonteeltaan vihamielisiä ja erotuomarin fyysiseen olemukseen osoitettuja ja siten syrjiviä”.

Yhden ottelun toimitsijakiellon sai myös maalivahtivalmentaja Petri Tuononen keväällä 2016, kun Tappara onnistui Oulussa voittamaan seitsemännen pelin ja eteni finaaleihin. Tuononen näytti ”voitonmerkkinä” keskisormea katsojalle, joka oli käytöksellään piinannut Tapparan vaihtoaitiota pelin aikana.

Šindel hattupäisellä ässällä on sukunimen oikea kirjoitusasu. Aiemmin Suomessa on käytetty nimessä tavallista S-kirjainta. Tämän jutun vanhoissa lehtilainauksissa käytetään Sindel-muotoa, muuten se on muodossa Šindel. Samoin vanhaa tekstiä lainatessa esiintyy vanha muoto Tshekkoslovakia eikä nykyään suositeltu Tšekkoslovakia.

Ajankohtaisuus ja historia lyövät kättä sopivasti, kun tšekkiläinen Jakub Šindel liittyi kaudeksi 2010-11 Tapparan riveihin – hänen isänsä Jaromir Šindel kun pelasi kirvesrinnoissa parikymmentä vuotta aiemmin kahden kauden ajan. Heistä tulee ensimmäinen ulkomaalainen kahden sukupolven SM-liigakaksikko Tapparassa. Tuskin samanlaisia pareja koko muusta maastakaan montaa löytyy. [Jälkihuomio: Jakub ei koskaan pelannutkaan Tapparassa liigassa, vaan siirtyi jo kesken harjoituspelikauden Pelicansiin!]

Tappara ykkösmaalivahdin haussa

Tappara oli jo pitkään hakenut joukkueeseensa sitä kantamaan pystyvää maalivahtia. Seuran kulta-aikoina 1970- ja 1980-luvuilla sillä oli ollut tolppien välissä aina maan parhaimmistoon kuuluvat maalivahdit: Antti Leppänen, Hannu Kamppuri, Markus Mattsson. Mestaruus oli viimeksi tullut vuonna 1988, kun tolppien välissä oli Kanadan-apu Tom Draper, mutta hän ei ollut pitkäaikainen ratkaisu. Sen jälkeen neljän kauden ajan oli etsitty uutta huippuluokan ykkösvahtia.

Yhteinen nimittäjä etsintäajalle oli Jari Halme, joka oli vitsejä kirvoittanutta mainettaan paljon parempi kassari, mutta ei yltänyt liigan maalivahtikärkeen. Mika Rautio, Mike O’Neill ja Juha Virenius eivät olleet hekään toimivia tai pitkäaikaisia ratkaisuja.

Tapparan kaksikin valmentajavaihdosta nähnyt runkosarja 1991-92 jatkui varsin mollivoittoisena, ja lopulta viimeisen runkosarjapelin jälkeen tilanne oli sellainen, että se ja Lahden Hockey-Reipas olivat tasapisteissä sijoilla 10 ja 11. Kahdenneksitoista jäänyt JoKP putosi suoraan divariin, ja sijan 11 joukkue joutuisi karsintoihin. Tapparan selvästi parempi maaliero ei riittänyt liigapaikan varmistamiseen, vaan joukkueet määrättiin uusintaotteluun. Jos joukkueet olisivat olleet tasapisteissä playoff-viivalla, maaliero olisi ratkaissut paremmuuden.

Lisää mielenkiintoa uusintaottelulle antoi se, että Reippaassa kolme vuotta huikeita otteita esittänyt tšekkoslovakialaismaalivahti Jaromir Šindel oli myös nimetty huhuissa yhdeksi vaihtoehdoksi Tapparan seuraavan kauden maalivahdiksi.

Se huhu ei näyttänyt kovinkaan todennäköiseltä, kun 12 minuuttia ennen kolmannen erän loppumista jo selvässä tappioasemassa Tappara-hyökkääjä Petri Aaltonen kolasi Šindelin maalin takana niin, että tämä joutui jättämään pelin kesken. Sekään ei Tapparaa auttanut, vaan se hävisi ottelun 2-6 ja joutui karsintoihin Oulun Kärppiä vastaan. Šindel palasi vielä jäälle pari sekuntia ennen uusintaottelun loppua juhlimaan voittoa selkäkrampistaan huolimatta.

Tapparakin kuitenkin selvisi karsintapinteestä voitoin 3-1, ja pääsi rakentamaan seuraavaksi kaudeksi edelleen SM-liigajoukkueen arvoista kokoonpanoa – ja hankintalistan kärkipäässä oli edelleen huippumaalivahti.

Šindelin sopimus Tapparaan julkistetaan

Hockey-Reipas haastaa siirron

Selvältä näyttänyt siirto oli kaikkea muuta kuin selvä vain viikkoa myöhemmin. Hockey-Reipas astui esiin ja esitti vaatimuksen, että maalivahdin pitää jatkaa Lahdessa.

– Tulkintamme mukaan Sindelillä on vielä kahden vuoden sopimus Hockey-Reippaan kanssa, Hockey Reipas Oy:n varapuheenjohtaja Jukka Kulmala sanoi Helsingin Sanomissa 11. huhtikuuta.

Sama tilanne oli myös Reippaasta KalPaan siirtyneellä Marko Jantusella, jolla hänelläkin oli lahtelaisten mukaan edelleen sopimus voimassa. Helsingin Sanomien mukaan Kulmala ymmärsi pelaajien muuttohalut sen takia, että yli puolet kevätkauden pelaajapalkkioista oli edelleen maksamatta. Hänen mukaansa kyseessä oli silti sopimusrikko, josta kylläkin selviäisi rahalla.

Šindelin Tappara-siirron neuvotellut pelaaja-agentti Kimmo Aura kertoi puolestaan saman päivän (11.4.1992) Aamulehdessä, että maalivahdilla oli kahden vuoden sopimus lahtelaisseuran kanssa, mutta tämä purki sen. Sen jälkeen agentti neuvotteli uudessa tilanteessa sopimuksen Tampereelle.

Kaksi päivää myöhemmin lehdistö sai kiinni myös maalivahdin itsensä, joka Helsingin Sanomien (13.4.1992) mukaan oli tilanteesta “ihmeissään, suorastaan kauhuissaan”.

– Kaiken piti olla selvää. Miksi nyt viikon kuluttua siirron julkistamisesta moisia jauhamaan? kysyi Šindel Helsingin Sanomissa ja kertoi sanoneensa sopimuksensa irti lahtelaisten kanssa jo maaliskuun 16. päivänä.

– Itse asiassa pelasin uusintaottelun säilymisestä lahjaksi Reippaalle. Sopimus oli silloin jo purkautunut, Šindel sanoi.

Hän oli jättänyt Hockey-Reippaalle oikeuden neuvotella kanssaan ensiksi, mihin liittyi juuri pykälä seuraavan kauden palkanmaksusta etukäteen. Kun seura ei kyennyt maksua takarajaan mennessä suorittamaan, maalivahdin mukaan hän oli vapaa siirtymään mihin tahansa. Viime kädessä Šindel pelasi Suomessa vuokrapelaajana Sparta Prahasta. Pragosport-niminen yritys järjesteli ulkomailla pelaavien tšekkoslovakialaisten kiekkoilijoiden asioita, ja se ilmoitti, että siirtyminen Tapparaan sopii.

Oikeustoimia ei tarvita, Šindelin siirto pysyy voimassa

Kymmenisen päivää myöhemmin Hockey-Reipas oli konkurssikypsä firma ja se lopetti SM-liigakiekkoilun pyörittämisen Lahdessa. Sen tilalle tuli uusi yhdistys nimeltä Reipas Lahti. Uusi seura piti edelleen kiinni näkemyksestä, jonka mukaan Jaromir Šindelillä oli vielä voimassa oleva sopimus Lahteen.

“Uusi seura aikoo taistella vaikka oikeudessa maalivahti Jaromir Sindelistä, jolla on edelleen sopimus Hockey-Reippaan kanssa”, kirjoitti Iltalehti 22. huhtikuuta ja löysi lahtelaisten vaatimukselle tukea SM-liigan toimitusjohtajalta Urpo Helkovaaralta, jonka mukaan maalivahdin pelaajaoikeudet olivat edelleen Hockey-Reippaalla. Helkovaara lupasi hoitaa asian pikaisesti raiteilleen, sillä jos kiistelevät seurat eivät pääsisi ajoissa sovintoon, Reippaan miehet olivat valmiiita hakemaan korvauksia vaikka oikeussalista.

Tasan viikkoa myöhemmin asia oli hoidettu raiteilleen, kun SM-liigan johto on tutkinut asian selvitykset. Tutkimusten jälkeen liigapomon kanta asiaan oli muuttunut.

– Saamieni selvitysten mukaan edustusoikeus siirtyy kyllä Tapparalle, jos Reippaalla ei ole esittää vahvoja vastanäyttöjä, Helkovaara sanoi Helsingin Sanomille 29.4.

Myös Iltalehti kertoi, että “Tapparan managerin Kalevi Nummisen mukaan Sindelin sopimus Hockey-Reippaan kanssa on erillisellä sopimuksella päättynyt. Tshekkoslovakialainen seura Sparta Praha, joka omistaa Sindelin pelaajaoikeudet, on myöntänyt hänelle peliluvan Tapparaan kahdelle seuraavalle kaudelle.”

Kevään ja kesän 2009 Mikael Granlundin sopimusepäselvyyksien värittämää siirtoa muistuttanut episodi oli saatu päätökseen. Seuraavana syksynä Jaromir Šindel torjui Tapparan pelipaidassa.

Tappara-aika ei odotetunlainen menestys

Jääkiekkokirjoittelu takavuosikymmeniltä keskittyy yleensä pelkästään aikansa tähtiin ja huippunimiin. Mölli Keinonen, Lasse Oksanen, Vellu Ketola, Juhani Wahlsten tai tapparalaisittain vaikkapa Pekka Marjamäki, Antti Leppänen ja Martti Jarkko muistetaan kyllä, mutta kuuluisuuksien kanssa on aina pelannut tuntemattomampiakin pelaajia.

Tapparan historiasarjassa sukellamme nyt 1960-luvulle ja vilkaisemme vähän ajankuvaa tähtien takana. Oppaana toimii Hannu Heikkonen, joka pelasi muutaman ottelun Tapparan edustusjoukkueessa Suomi-sarjakaudella 1965-66, voitti kirvesrinnoissa nuorten Suomen mestaruuden ja pelasi myös mestaruussarjaa Tapparan kakkosjoukkueen Hilparan riveissä.

Äkkilähdöllä Raumalle

Mutta talvella 1966 cupia vielä pelattiin ja edelliskeväänä mestaruussarjasta pudonnut Tapparan Suomi-sarjajoukkue oli mukana. Joukkue oli myös vahvasti matkalla takaisin kohti pääsarjaa, mutta talven vanhetessa väki oli vähentynyt loukkaantumisten myötä ja uutta verta kaivattiin. Apuun kutsuttiin Kangasalta 17-vuotias koululainen Hannu Heikkonen.

Kangasalta Tapparalaiseksi

“Hampena” tunnettu Heikkonen oli aloittanut kiekkoilun Kangasalla, mutta jo nuorena häntä pyydettiin Tapparaan.

– Ei ollut puhelimia, niin meillä kävi joku Tapparasta kotona ja pyysi että tuu meille pelaan. Tulivat kysyyn ennen kuin Ilves ehtii. C-junkkareihin menin kaudelle 64-65. Ensimmäisistä reeneistä heti myöhästyin ja siellä muut jo painoi kentällä, kun menin kyseleen, että oonkos nyt oikeessa paikassa. Kyllä ne mun nimen tunnisti ja sitten vaan luistimet äkkiä jalkaan ja mukaan.

Kangasalla asuvalle harjoitusmatkat Tampereelle oli oma vaivansa, mutta Tappara antoi bussiliput, joilla kulkeminen Eteläpuiston harjoituskaukaloon onnistui. Tapparalaisuus mahdollisti kuitenkin pienen säästämisenkin.

– Aina pääsi liftaamallakin kun oli vaan Tapparan kuteet päällä. Melkeinpä eka auto aina pysähtyi ja poimi mukaan, Hampe kertoo neljänkymmenen vuoden takaisista ajoista.

Heikkosen mukaan paikalliskilpailu oli 60-luvulla paljon kovempaa kuin nykyään. Kun oma puoli oli jostain syystä valittu, niin siitä myös pidettiin kiinni. Junioripelaajille Ilveksen kohtaaminen sarjassa oli aina iso juttu ja Hannu muistaa, että Tappara-junnut ne pelit yleensä myös voittivat.

– Kyllä me Koulukadulla käytiin mestaruussarjan pelejä katsomassa, ihan kaikkia kolmea Tapparaa, Ilvestä ja KooVeeta. Naapurin ukko oli KooVeen järjestysmies ja se päästi aina ilmaiseksi sisään kun luvattiin kannustaa KooVeeta. Mutta kyllä me Tapparaa silti aina kannustettiin, hymyilee Hannu.

Kaudella 1964-65 Hampe oli kirvesrintojen C-juniorina todistamassa Tapparan putoamista Suomi-sarjaan. Se oli uskomaton juttu, kun käytännössä sama joukkue oli kuitenkin vain vuotta aiemmin voittanut mestaruuden.

– Omien reenien jälkeen mentiin Koulukadulle kattomaan Tapparan peliä HJK:ta vastaan ja kyllä siinä tippa silmässä oltiin, kun Tappara hävisi sen pelin ja putoaminen varmistui. Kyllä se oli kova paikka sellaselle juniorille. Kaikki kuitenkin uskottiin, että ilman muuta noustaan takaisin.

Ja se usko näkyi siinä, että Tapparan edustusjoukkue pysyi koossa, samoin myös juniorijoukkueet. Yhtenä muiden mukana kirvesrintaisen paidan piti edelleen yllään myös Hannu Heikkonen.

Jääkiekkoliitto rankaisee

Heikkonen oli nuorena lupaava pelaaja. Hän oli jo Kangasalan Kisassa pelatessaan mukana monissa alue- ja piirijoukkueissa ja pääsi myös vuonna 1964 Valtakunnalliselle Suurleirille, joka oli nykyistä Pohjola-leiriä vastaava katsastustilaisuus ensimmäisiin poikamaajoukkueisiin. Seuraavana talvena Tapparaan siirryttyään hänet valittiin Suomipojat-74 –joukkueeseen, jonka tarkoituksena oli kasvattaa kymmenessä vuodessa A-maajoukkueelle runkomiehistöä.

Homma muuttui kuitenkin happamaksi Vierumäellä pidetyllä poikamaajoukkueen leirillä, jonka päätöspäivänä käytiin vielä pelaamassa Hakametsän upouudessa hallissa ottelu nuorten maajoukkuetta vastaan. Ottelun jälkeen oli tarkoitus ajaa vielä iltamyöhällä bussilla yöksi takaisin Vierumäelle ja aamulla sitten kotiin – mikä suurimmalla osalla pojista tarkoitti paluuta takaisin Tampereelle.

– Viikon leirin jälkeen oli se päätösottelu nuorten maajoukkuetta vastaan ja tietysti me nuoremmat hävittiin. Pelin jälkeen me Tampereen pojat sitten päätettiin, että eihän me nyt hulluja olla ja lähdetä enää Vierumäelle syömään ja nukkumaan, vaan mentiin suoraan siitä kotiin. Viikon päästä tuli sitten reklamaatio jääkiekkoliitolta, että meillä ei ole enää mitään asiaa Suomen jääkiekkoliiton tapahtumiin ja joukkueisiin. Ainoa, joka jälkeenpäin vielä pääsi, oli Timo Sutinen, joka siihen aikaan pelas KooVeessa ja myöhemmin sitten A-maajoukkueessakin, Hannu Heikkonen kertoo.

Kolme kautta edustuksen mukana

– Arvaa oliko meikäpoika siinä silmät pyöreinä että ei helkkari, Mussun ja Keposen kanssa samaan ketjuun. Kyllä siinä vähän vapisi. Muistan, että ne järjesti mulle kauheita paikkoja, mutta enhän mää tietenkään maalia saanut. Paikka kun tuli niin kädet rupes täriseen, että kun nyt maalin sais tehtyä ja sitten tilanne olikin jo ohi, nauraa Hannu.

Heikkosen debyyttiottelu Tapparassa Rauman Säppeä vastaan päättyi voittoon 6-1. Lopulta Tappara muuten eteni cupissa aina finaaliin saakka – kaadettuaan matkalla mm. vahvan mestaruussarjaporukan Ilveksen – mutta hävisi finaaliin Lahden Reippaalle.

Sarjakautta ei ollut paljoa jäljellä, joten Heikkonen ehti olla mukana vain kolmessa tai neljässä Suomi-sarjan ottelussa ennen kauden päätöstä. Parhaiten muistiin jäänyt ottelu käytiin Hämeenlinnassa, jossa paikallinen sikakatsomo otti ensiaskeleitaan jo 60-luvulla. HPK:kin oli samassa lohkossa kirvesrintojen kanssa, mutta tämä ottelu pelattiin kaupungin toista ja siihen aikaan menestyneempää joukkuetta Tarmoa vastaan.

– Sen muistaa siitä, kun silloin oli ihan hirveä lumisade. Ja sitten alkoi tulla lumipalloja selkään vaihtoaitioon ja siitä syntyi kauheet kähinät, että me lopetetaan tää peli. Se oli karmee paikka junnulle istua siinä kun kivikovaa lumipalloo tulee niskaan. Muistan, että meidän huoltaja kävi kuumana ja ryntäsi sinne yleisön joukkoon ja järkätkin tuli siihen. Ei muuta kuin peli poikki jos ei lumipallosade lopu. Ja kyllä se sitten vähän rauhoittuikin.

Sillä kaudella Tapparassa pelasi myös sen historian toinen ulkomaalaisvahvistus Doug Kowel. Heikkonen oli nähnyt myös paria vuotta aiemmin ensimmäisen ulkomaalaisen Henry Åkervallin ja sitten myöhemmin myös Leigh Bannisterin, joka oli kolmantena ulkomaalaisena Tapparassa kaudella 1968-69.

– Åkervall oli ihan kunkku kentällä, mutta nää kaksi muuta… Jos suoraan sanotaan, niin parempi olisi ollut ilman niitä. Kowel oli niin hidas, että kun reeneissä vedettiin päästä päähän luistelua, niin eihän se ehtinyt punaviivalle, kun minäkin olin jo päädyssä. Siihen aikaan kanukkeja kunnioitettiin tosi paljon ja varmasti ihan liikaakin. Kyllä se junnupelaajia vähän harmitti, kun huonommat kaverit vei pelipaikan.

Edustusjoukkueen otteluiden lisäksi Heikkonen pelasi luonnollisesti myös junioreissa. Kultamitali hänen kaulaansa ripustettiin vuonna 1968, kun Tapparan A-nuoret veivät Suomen mestaruuden. Itse asiassa Heikkonen oli ollut mukana jo vuoden 1965 mestarijoukkueessa, mutta mitalia hän ei siitä saanut.

– Muutaman pelin pelasin sillonkin jo A-junkkareissa, tehtiin muun muassa reissu Ruotsiinkin, jossa olin mukana. Kauden päättäjäisissä harmitti, kun odotin koska nimi sanotaan että tule hakemaan mitalisi, kun muut jo seisoi siellä. Ei vaan nimeä kuulunut, prkl, Hannu nauraa.

Heikkonen kuului Tapparan edustusmiehistöön mestaruussarjakausilla 1966-67 ja 1967-68. Vähän ylempänä oikealla näkyvässä kuvassa hän poseeraa purukumifirman keräilykorttisarjaan näistä ensiksi mainitulla kaudella. Yhtään mestaruussarjapeliä Hampe ei kuitenkaan koskaan Tapparan riveissä saanut nimiinsä.

– Kumpanakin vuonna pelasin suunnilleen kaikki harjoitusmatsit, mutta sitten loukkaannuin kummallakin kerralla heti syksyllä. Sitten taas kun oli pelikunnossa, niin pelattiin A:ssa, Hannu harmittelee.

– Harjoitusmatseista tulee mieleen yksi ottelu HIFK:iä vastaan tossa hallissa. Kiekko meni päätyyn ja ehdin sinne ennen Lalli Partista, joka oli siihen aikaan varmaan Suomen kovin taklaaja. Ajattelin vetäistä pienet harhautukset ja väistää taklauksen, mutta eihän se mihinkään harhautuksiin mennyt vaan tuli suoraan päälle. Velipoika kertoi, että kypärä, hanskat ja kaikki lensi suunnilleen kolmannelle riville ja meikäläinen valui siitä laitaa pitkin jäähän. Sitten talutettiinkin jo käsikynkässä vaihtoaitioon. Pelaamaan en enää pystynyt mutta menin loppukättelyyn, ja siihen tuli tää sen aikainen kuuluisuus Carl Brewer, taputteli olalle ja puristi kättä ja sanoi että hyvä poika, hyvä poika. Hyvä mielihän siitä jäi, vaikka se varmaan säälistä vaan taputtelikin.

Mestaruussarjaa Hilparan riveissä

Vaikka Heikkosen ura Tapparassa ei noussut mestaruussarjatasolle miesten joukkueessa, niin muistot niiltä ajoilta ovat ainoastaan hyviä. Seura hoiteli asiat nuoren miehen puolesta hienosti. Muun muassa armeijan pääsi käymään kotikulmilla Vatialassa Tapparan suosituksesta ja työpaikatkin järjestyivät.

– Siinä oli pieniä miehiä mutta sitkeitä kuin mitkäkin. Jone oli tosi hyvä tyyppi muutenkin ja Tumba reeneissä aina oikein opasti mua, neuvoi kaikissa pienissä jutuissa. Jos oli yks-yhtä-vastaan –harjoitus, niin se tuli sanoon, että ”sää oot nopee kaveri, mutta älä mee sillain heti täysillä, vaan hiljennä eka vähän niin pakki hämääntyy ja sitten kun pyrähdät niin se ei ehdi mukaan”.

– Kaiken kaikkiaan oli tosi hieno tunne sellaselle killipojalle päästä samaan kaukaloon omien idoleittensa kanssa. En muista yhtään huonoa hetkeä, että mua olisi haukuttu tai jotenkin aliarvioitu mistään syystä, Heikkonen hehkuttaa.

Kun Tapparasta ei juniorivuosien jälkeen kuitenkaan lopulta pelipaikkaa löytynyt, Heikkonen siirtyi helposti Tapparan kakkosjoukkueeseen, joka sekin oli kuitenkin jo tekemässä nousua kohti mestaruussarjaa. Hilpara oli aloittanut nimellä Tappara II, kun huippu-uraansa jo jäähdyttelevät kirvesrinnat halusivat jatkaa pelaamista ilman kovia harjoituksia ja tiukkaa kilpailullisuutta. Niin hyviä nämä jäähdyttelijät kuitenkin olivat, että kausi toisensa jälkeen he nousivat sarjaportaita ylöspäin, kunnes kauden 1968-69 päätteeksi Tappara II:sta Goodwillin kautta Hilparaksi nimensä vaihtanut joukkue huomasi olevansa mestaruussarjassa.

Nousijajoukkueen pelaajista lähes kaikilla oli jonkinlaista Tappara-taustaa. Mukana olivat mm. Tapparassa 60-luvun alussa mestaruuksia voittaneet Hannu Elo, Timo Ahlqvist, Matti Kaski ja Matti Haapaniemi ja useita muitakin Tapparan edustusmiehistössä käyneitä pelaajia kuten Teuvo Peltola, Esa “Villen isä” Nieminen, Harri Holli ja Pekka Nokkala. Myös itse Mr. Tappara Kallu Numminen pelasi Hilparassa lopetettuaan aktiivipelaajauransa 60-luvun lopussa.

– Oikeastaan siellä vaan höntsäiltiin huvikseen, mutta oli niin hyviä äijiä, että se vähän vahingossakin nousi mestaruussarjaan. Ei siellä ollut edes valmentajaa, mutta oli Niemisen Antti, joka oli tosi aktiivinen ja aina kaikessa mukana, ekana hallilla ja viimeisenä pois, ja se oli sellainen joukkueenjohtaja-huoltaja-valmentaja-jokapaikanhöylä.

Hilpara ei ottanut itseään kovinkaan vakavasti, vaikka tulos mestaruussarjassa ei ollut kehuttava. Se voitti vain kaksi ottelua 22:sta ja päästi peräti 240 maalia – siis keskimäärin yli 10 per peli. Silti se ei ollut edes sarjan viimeinen, vaan sen kunnian sai vain yhden voiton saanut Lahden Reipas. Molemmat tosin putosivat sarjasta.

“Ykkösjoukkueeltaan” Tapparalta Hilpara otti selkään ensin 11-8 ja toisella kierroksella peräti 18-3. Mutta se ei menoa kentällä eikä kopissa haitannut; “numero tumpun” kantaja vain vaihtui pelistä toiseen.

– Se tumppuhomma oli sellainen, että oli paita jonka selässä oli tumpun kuva. Sen sai aina seuraavaan matsiin se, joka oli edellisessä matsissa töpännyt jotain. Ja kuuluttaja luetteli, että ”numero 12 Hannu Heikkonen, numero tumppu Harri Holli” tai kuka sen sitten kulloinkin joutuikin pukemaan, Hampe nauraa.

– Meillä oli aina todella hauskaa vaikka hävittiinkin. Ei tarvinnut pahemmin jännittää kuinka pelissä käy. Mutta kaksi matsia voitettiinkin, Reipas ja KooVee. Sarjasta putoamisesta huolimatta se oli mukava kausi ja ketjukaverien Hankelan Eskon ja Teinilän Timon kanssa oli hienoa pelata.

Sami Venäläisen valmentaja

Hilparan mestaruussarjakauden jälkeen Hannu Heikkosen oma peliura hiipui. Hän piti taukoa mutta pelasi vielä myöhemmin kakkosdivisioonassa Kangasalan Voiton riveissä. Myös jalkapallokentät tulivat tutuiksi kesäisin.

– Tapparan peleissä kävin paljonkin, kunnes vuonna 1988 rupesin valmentamaan, kun oma poika aloitti pelaamisen eikä joukkueessa ollut valmentajaa. 11 vuotta sitten valmensin pojan mukana Kangasalan Kisassa. KangKin joukkueella pelattiin myös Tapparan kaupunginosasarjaa ja sieltä meidän joukkueesta Venäläisen Samikin sitten tavallaan löydettiin, Hannu kertoo.

– Vieläkin Samin kanssa tekstaillaan välillä, pistän onnitteluja hyvistä peleistä ja niin pois päin. Että yhden pojan aika huipulle kuitenkin valmensin.

Tämän tekstin julkaisupäivänä 50 vuotta täyttänyt Erkki Lehtonen on vahva ehdokas legendaarisimmaksi Tappara-pelaajaksi, jonka pelinumeroa ei vielä ole jäädytetty Hakametsän jäähallin kattoon. “Ekku” kantoi kirvesrintaista pelipaitaa numero 12 kaudesta 1977-78 lähtien aina kauteen 1990-91 saakka viettäen välissä vain yhden kauden ammattilaisena Länsi-Saksassa.

Tarkkuutta ja annos oveluutta

Erkki Lehtosen liigaura Tapparassa alkoi vuonna 1977. Hänen isoveljensä Antero oli ehtinyt kirvesrintamiehistöön jo muutamaa vuotta aiemmin. Veljekset pelasivat Tapparassa samaan aikaan kuitenkin vain kahdella kaudella.

Ekku Lehtosen tavaramerkkejä kaukalossa olivat tehokkuuden lisäksi taitavuus, tyylikkyys ja herrasmiesmäisyys. Käsittämättömän vähäeleinen vartaloharhautus eksytti kerta toisensa jälkeen puolustajat väärään suuntaan, pieni siirto rystylle ja kiekko maalivahdin luistimen vierestä verkkoon – uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

1980-luvulla Ekku muodosti Timo Suden kanssa järisyttävän tehokkaan parivaljakon, jossa toiseen laitaankin riitti aina kovia pelimiehiä kuten Jari Lindgren, Reijo Mikkolainen tai Kari Heikkinen. Tehokkaimmalla kaudellaan 1989-90 Lehtonen teki 58 pistettä, ja 13 Tappara-kauden mittaisella urallaan hän nakutti peräti yhdeksän kertaa läpi kauden yli piste-per-peli -tahdilla.

Jostain syystä Lehtonen tykkäsi kurittaa maaleillaan varsinkin Helsingin IFK:ta – kenties kuin todistaakseen vääräksi väitteet, että hänet muka saisi tehottomaksi kovuudella ja taklauksilla. Loistoesimerkkinä käy vaikkapa vuoden 1986 helmikuun alun kotimatsi IFK:ta vastaan, jonka Tappara voitti 7-2: 1-0 Litma (Lehtonen), 2-0 Lehtonen, 3-0 Sevon, 4-1 Heikkinen (Lehtonen), 5-1 Lehtonen av, 6-1 Lehtonen, 7-2 Lehtonen. Eivätkä tällaiset useamman pisteen illat olleet lainkaan harvinaisia juuri HIFK:ta vastaan.

Lehtonen kuului kuitenkin siihen pelaajajoukkoon, joka oli viimeisenä murehtimassa omien tehopisteidensä perään. Hän pelasi joukkueen eteen voittaakseen suurempia asioita kuin pistepörssejä. Ja Tapparassa 70- ja 80-luvuilla suurempaa menestystä riitti: Ekun palkintokaapista löytyy peräti kuusi kultaista SM-mitalia ja himmeämmistäkin mitaleista kaksi hopeista ja yksi pronssinen.

Keväällä 1984 Ekku pääsi omakätisesti ratkaisemaan kullan kohtalon, kun hän neljännessä loppuottelussa Porissa karkasi jatkoajalla läpiajoon ja iski kiekon vastustamattomasti Kari Takon jalkojen välistä sisään. Voittomaali katkaisi koko finaalisarjan.

Vuonna 1988 Lehtonen taas oli niin huikeassa playoff-vedossa, että kymmenessä ottelussa syntyi peräti 7+12=19 pistettä. Oikeastaan Ekku olisi ansainnut syöttöpisteen myös Pekka Laksolan tekemään maaliin viimeisessä finaalissa – sitten koossa olisi ollut 20 tehopistettä, mikä olisi ollut aikansa yhden kauden playoffien piste-ennätys.

Ei ollut kelvata Leijoniin

A-maajoukkueessa Ekkua syrjittiin pitkään. Hänen sanottiin olevan liian pieni, liian pehmeä, liian ties mitä. Lopulta maajoukkueen päävalmentajienkin oli pakko ottaa joka kausi liigan parhaisiin pelaajiin kuuluva mies mukaan. Ja millä tavalla Ekku valinnasta kiittikään!

Calgaryn olympiakisoissa 1988 Suomi otti vihdoin ensimmäisen arvokisamitalinsa. Kisojen päätösottelussa Neuvostoliittoa vastaan Ekku teki mahdottomasta mahdollista ja nosti monivuotisen ketjukaverinsa Timo Suden syötöstä kiekon päätöserässä Sergei Mylnikovin taakse ja johdatti Suomen 2-1 -voittoon ja hopeamitaleille. Ekku oli koko turnauksessa myös Suomen paras pistemies tehoilla 4+6=10.

Huippukautensa 1987-88 jälkeen – kolmas peräkkäinen Suomen mestaruus, olympiahopea ja pistepörssiykkössijat – Lehtonen kävi kokeilemassa siipiään ulkomailla. Hän teki vuoden sopimuksen saksalaisen Preussen Berlinin kanssa, mutta kausi jäi vähän kesken jalkavamman vuoksi. Siitä huolimatta hän ehti sielläkin tehdä tehot 8+25=33 pelaamissaan 27 ottelussa.

Vuoden tauon jälkeen Ekku palasi Tapparaan ja teki kaudella 1989-90 oman piste-ennätyksensä 18+40=58 pistettä. Viimeiseksi jäänyt seuraava kausi meni jo vähän jäähdyttelyn merkeissä. Itse asiassa Ekun oli ollut tarkoitus lopettaa jo, mutta veri veti mukaan vielä yhdeksi kaudeksi.

Nouseeko paita joskus kattoon vai ei?

Kymmenen vuotta sitten, kun ikään edellisen kerran tuli pyöreitä kymppejä, Ekku valittiin Suomen Jääkiekkoleijonaksi numero 108.

Huimista ansioistaan huolimatta Tappara-paitaa numero 12 ei siis vielä ole vedetty Hakametsän kattoon Nummisen, Marjamäen, Jutilan ja Suden rinnalle. Tapparan mahtavan historian ja lukuisten legendojen vuoksi on ymmärrettävää, ettei numeroiden jäädytyksiin ole lähdetty liian innokkaasti, mutta ihan selvää on kuitenkin myös se, ettei Erkki Lehtosen pelipaitareplican nostaminen kattoon vähentäisi muiden siellä jo olevien paitojen arvoa lainkaan.

Oli paita katossa tai ei, Erkki Lehtosen nimi, taito ja meriitit pysyvät tapparalaisten mielissä vielä pitkään. Hänenlaisiaan taitureita ei kiekkokaukaloihin nykyään enää juurikaan ilmesty.

Onnea 50-vuotispäivänäsi, Ekku!
__ __
Lisäys 22.10.2018: Tappara jäädytti Ekku Lehtosen pelinumeron 12 vihdoinkin 20.10.2018.

Kolmen kirjaimen yhdistelmä NHL on jääkiekkomaailmassa ollut aina kovaa valuuttaa. Se on nykyään pikkupoikien unelmien ja toiveiden kohde, mutta mitä kauemmaksi taaksepäin ajassa mennään, sitä myyttisempiä ja ihmeellisempiä Pohjois-Amerikan ammattilaiset olivat.

Tappara ei koskaan päässyt kohtaamaan NHL-joukkuetta silloin, kun maailma ei vielä ollut satelliittitelevision ja internetin pienentämä, mutta toisen kolmen kirjaimen yhdistelmän ammattilaisryhmiä kirvesrinnatkin kokeilivat. Vuonna 1975 Tappara sai vieraakseen kaksi WHA-joukkuetta Kanadasta. NHL-joukkueiden vuoro tuli myöhemmin, kun Suomessakin jo pystyttiin seuraamaan amerikantähtiä reaaliajassa.

Jo vuotta ennen WHA:n vierailua, joulukuussa 1974, Tappara oli kohdannut puhtaasti ammattilaisista koostuneen ryhmän, jossa muutaman ruotsalaisen lisäksi muut pelaajat olivat kanadalaisia ja yhdysvaltalaisia, mutta joukkue sijaitsi Lontoossa; London Lions oli perustettu varta vasten osallistumaan suunnitteilla olevaan Euroopan ammattilaisliigaan, joka 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla oli kovasti valmisteilla mutta ei lopulta koskaan syntynyt. Tappara hävisi sille 4-7, mutta se tosiaan ei ollut otsikon mukaisesti virallisesti pohjoisamerikkalainen ammattilaisjoukkue.

WHA (World Hockey Association) oli NHL:n kanssa kilpailemaan pystytetty ammattilaissarja, joka toimi vuosina 1972-79. Se onnistui kaappaamaan muutaman huippupelaajan NHL:ltä, mutta ei kuitenkaan ikinä kyennyt kunnolla haastamaan sitä suosiossa. Pikkuhiljaa WHA-organisaatioita alkoi kuihtua pois ja lopulta sarja haudattiin kokonaan.

WHA tuotti kuitenkin NHL:lle neljä uutta joukkuetta, kun Edmonton Oilers, Quebec Nordiques, Hartford Whalers ja Winnipeg Jets liittyivät NHL-liigaan vuonna 1979 WHA:n lopettaessa. WHA:ssa ammattilaisuransa aloitti myös muuan Wayne Gretzky, joka pelasi ensimmäiset miesten pelinsä vuonna 1978 Indianapolis Racersissä, siirtyi nopeasti Oilersiin ja lopulta sen mukana NHL:ään, jossa niin Gretzky kuin joukkuekin nousivat nopeasti hallitseviksi tekijöiksi.

Se ammattilaisliigahistoriasta. Kaudella 1975-76 WHA:ssa pelasivat muun muassa Toronto Toros ja Winnipeg Jets, jotka saapuivat syyskuussa Suomeen harjoitusleirille ja pelasivat samalla Suomen huippujoukkueita vastaan. Ne huippujoukkueet olivat Tappara, TPS ja HIFK.

11.9.1975 Tappara – Winnipeg Jets 3-3

Winnipeg Jets oli vuonna 1975 kova joukkue – se voitti lopulta kauden päätteeksi WHA-mestaruuden. Sen valttikortti oli “maailman parhaaksi ketjuksi” nimetty yhdistelmä, jossa pelasivat ruotsalaiset Ulf Nilsson ja Anders Hedberg sekä yksi NHL:n kaikkien aikojen maalitykeistä ja samalla WHA:n kovin pelaajakaappaus Bobby “Brettin isä” Hull. Kolmikko oli kaudella 1974-75 takonut WHA:ssa yhteensä 156+202=358 pistettä. Vahvasti eurooppalaistuneella Jetsillä oli heittää kokoonpanoonsa paitsi muitakin ruotsalaisia myös ensimmäisiä suomalaisia ammattipelaajia: Veli-Pekka Ketola ja Heikki Riihiranta olivat liittyneet joukkueeseen juuri kyseiseksi kaudeksi, kun Jets Suomessa vieraili.

Ennen Tampereelle tuloaan Jets oli ehtinyt pelata jo HIFK:ta vastaan ja voittaa helsinkiläiset maalein 7-5. Tapparasta se sai kuitenkin kovemman vastuksen – niin kovan, että Jetsin valmentaja kertoi kotimaahansa paluun jälkeen Tapparan olleen kohdatuista eurooppalaisjoukkueista selvästi paras ja jopa täysin WHA-tasoinen yhdistelmä.

Melkein 8700 katsojaa oli saapunut Hakametsään todistamaan ammattilaisihmeitä. He saivat avauserässä riemuita omien poikiensa esityksiä, sillä Tappara otti otteen kentällä. Seitsemän minuutin pelin jälkeen Martti Jarkko täräytti melkein siniviivalta lyöntilaukauksen, jonka Jets-vahti Joe Daley yllättäen imaisi hanskapuoleltaan sisään.

Kymmenen minuuttia myöhemmin Mara oli taas asialla. Hän pyörähti pakista irti ja lähetti nappisyötön Pertti Ansakorvelle, joka niittasi suoraan syötöstä Tapparan kahden maalin johtoon. Erätauolle mentiin lukemissa 2-1, kun porilainen Vellu Ketola iski kavennuksen ohi Antti Leppäsen.

Toisen erän alussa Jukka Porvari lisäsi Tapparan johdon uudestaan kahdeksi maaliksi kaukolämärillä. Syöttöpisteen sai Antero Lehtonen. Winnipeg kavensi taas erän lopussa: Bobby Hull teki esityön ja puolustaja Mike Ford maalasi.

Tasoitusmaali tuli kolmannen erän alussa taas Hullin alustuksesta. Maalintekijä oli Ulf Nilsson. Pelissä nähtiin myös kanadalaistyyliin nyrkkimatsikin, jossa 190-senttinen Juha Silvennoinen otti mittaa “parhaalla” kaudellaan yli kaksisataa jäähyminuuttia keränneestä Perry Milleristä.

Vaikka Jetsin puolelta sanottiinkin Tapparan olleen kovin sen eurooppalaisvastustajista, niin kiertueen ainoan tappionsa seurajoukkuetta vastaan se kärsi kuitenkin seuraavana päivänä Turussa, jossa TPS kaatoi sen 4-3. Tiedä sitten, oliko väsymyksellä ollut osaa asiaan, mutta tavallaan homma meni suomalaistenkin voimasuhteiden mukaisesti, sillä kauden lopussa TPS oli myös Tapparaa vahvempi SM-liigan ensimmäisissä loppuotteluissa.

14.9.1975 Tappara – Toronto Toros 5-5

Toronto Toros ei ollut yhdistelmänä yhtä kova kuin Winnipeg. Suomen vierailun jälkeisellä kaudella se oli koko WHA:n heikoin joukkue kauden loppuun saakka sinnitelleistä organisaatioista.

Silläkin oli omat huipputähtensä, joista tšekkoslovakialaiset Václav Nedomanský ja Richard Farda olivat kohutuimmat, sillä he olivat reilua vuotta aiemmin loikanneet Rautaesiripun takaa länteen. Suomen asemaa poliittisella kartalla 1970-luvun puolivälissä kuvastaa kuitenkin se, että Nedomanský ja Farda eivät uskaltautuneet Torosin mukana Suomeen vaan jäivät Ruotsin puolelle odottelemaan muuta joukkuetta. Suomen katsottiin olevan poliittisesti niin lähellä Neuvostoliittoa ja sitä kautta Tšekkoslovakiaa, että tšekkitähdet pelkäsivät Suomen luovuttavan heidät takaisin kotimaahansa, mikäli he tänne tulisivat.

Torosin nimekkäisiin pelaajiin kuului myös Frank Mahovlich, joka oli pelannut jo 20 kautta NHL:ssä ennen kuin siirtyi vuonna 1974 WHA:han ja Torosiin. Vuoden 1972 kiihkeässä Summit-sarjassa Neuvostoliittoa vastaan Kanadan maajoukkueessa pelannut Mahovlich oli Suomeen tullessaan jo 37-vuotias, mutta yhä kova pelimies. Kaudella 1975-76 hän oli joukkueensa kolmanneksi paras pistemies.

Torontolaisryhmän ikähaitarin toista ääripäätä edusti vasta 18-vuotias lupaus Mark Napier, jota hänen valmentajansa Bob Baun mainosti “uutena Bobby Orrina”. Aivan Orrin saavutuksiin Napier ei ikinä urallaan yltänyt, mutta yli 1000 ammattilaisottelua hänellekin kuitenkin kertyi. Kaudella 1975-76 Napier iski WHA:n heikoimmassa joukkueessa peräti 93 tehopistettä – tosiaan vasta 18-vuotiaana. Seuraavalla kaudella hän tykitti 60 maalia 80:ssa ottelussa! Napier siirtyi luonnollisesti lopulta NHL:ään, jossa hänen paras kautensa tuotti Montreal Canadiensin riveissä 40 maalia ja 41 syöttöpistettä.

Tamperelaiskatsojat olivat ilmeisesti havainneet, että Kanadan ammattimiehet olivatkin tavallisia puuronsyöjiä eivätkä mitään supermiehiä, varsinkaan kun jäällä ei ole nyt Bobby Hullia, sillä Torontoa saapui katsomaan enää reilut 5300 katsojaa. Pari päivää aiemmin Toros oli kuitenkin pyyhkinyt HIFK:lla jäätä lukemin 6-2. Tappara heitti edelleen maaliin Antti Leppäsen, Torontolla aloitti Les Binkley, mutta sovitusti pelin puolivälissä hän siirtyi sivuun ja Dave Tataryn siirtyi tolppien väliin.

Avauserä oli tasainen. Lou Nistico vei Toronton johtoon neljän ja puolen minuutin kohdalla, mutta kolme minuuttia myöhemmin Oiva Oijennus tasoitti. Ensimmäisessä erässä otettiin matsia myös hanskattomastikin, kun samainen Nistico haastoi Pertti Valkeapään hippasille ja saikin miehekkään vastuksen.

Toisessa erässä Tappara otti kahden maalin johdon, kun ensin Martti Jarkko maalasi ja Antero Lehtonen lisäsi johtoa Keijo Männistön syötöstä. Kanadalaisten kiri alkoi kuitenkin jo minuuttia myöhemmin Rick Foleyn osumalla ja kolmannessa erässä Toros käänsi homman jo 4-3-johdokseen. Maalintekijöinä toimivat Mahovlich ja Gord Titcomb.

Viisi minuuttia ennen loppua Keku Männistö tasoitti lukemiksi 4-4, mutta vain 13 sekuntia myöhemmin Bob D’Alvis vei Torosin uudelleen johtoon. Pelin viimeisestä maalista vastasi kuitenkin Tappara, kun Jukka Porvari teki Juha Silvennoisen syötöstä loppunumeroiksi 5-5.

Jetsin lailla myös Toros kehui Tapparaa. Ammattimiesten mukaan kirvesrinnat pelasivat erinomaisesti yhteen ja ampuivat paremmin kuin yksikään heidän aiemmin näkemänsä eurooppalaisjoukkue.

Tapparassa ei oltu yhtä ihastuneita torontolaisiin. Tampereella ammattilaisten pelityyliä kuvattiin törkeäksi mailasodaksi ja kiiteltiin, että onneksi Euroopassa kuitenkin pelataan omalla linjallaan eikä mennä mukaan kanadalaistyyliin.

9.9.1994 Tappara – Winnipeg Jets 2-8

Noin kaksikymmentä vuotta WHA-joukkueiden kohtaamisen jälkeen Tappara sai uuden maistiaisen kanadalaisammattilaisista. Nytkin vastassa oli Winnipeg Jets, mutta tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin suuri ja mahtava NHL.

Jets tuli Suomeen leireilemään ja osallistui samalla Hjallis Harkimon järjestämään turnaukseen, johon hänen oman Jokeri-joukkueensa ja paikallisvastustaja HIFK:n lisäksi kutsuttiin myös Tappara. Vuonna 1994 Tappara ei ollut SM-liigan ykkösjoukkueita, mutta Harkimo perusteli Tapparan valintaa yhdeksi joukkueeksi kirvesrintojen vahvalla kannatuspohjalla Helsingissä ja tietenkin Teppo Nummisella, Tappara-kasvatilla Jetsin riveissä.

Nummisen lisäksi Jetsin riveissä oli suomalainen supertähti Teemu Selänne, jonka ketjukaverit Keith Tkachuk ja Aleksei Zhamnov olivat myös kovassa nousussa NHL:ssä. Selänteen lisäksi suurimman suomalaishuomion joukkueessa varastivat kuitenkin puhtaasti tappelijan maineessa oleva parrunpätkä Tie Domi ja toinen kovanaama Kris King, jotka ylipäätään oli hankittu Jetsiin antamaan muun muassa juuri Selänteelle pelirauhaa.

Kun Domi sitten otti nyrkkimatsin harjoituksissa oman joukkuekaverinsa Neil Wilkinsonin kanssa, Suomen iltapäivälehdet olivat innoissaan ja kauhuissaan.

Tapparalla katsottiin olevan ottelussa jopa mahdollisuuksia voittaa NHL-joukkue, sillä Suomessa harjoituskausi oli jo pitkällä. Kirvesrinnoilla oli alla jo 17 harjoituspeliäkin, kun taas Winnipeg lähti peliin vain viiden jääharjoituskerran jälkeen.

Mutta lopulta niitä mahdollisuuksia ei niin hirmuisesti ollutkaan, sillä Tappara kunnioitti NHL-miehiä aivan valtavasti eikä uskaltanut pelata. Kovimpaan paikkaan joutui nuori puolustaja Jarkko Isotalo, joka taklasi ennakkoluulottomasti pariakin Jets-tähteä ennen kuin Kris King otti tiukemman katsekontaktin ja kyseli voimasanoilla höystettynä nuorukaiselta kuulumisia.

Pari erää numerot pysyivät ottelussa melko tasaisina (kumpikin erä 2-1 Jetsille), mutta päätöserässä Tappara katseli vierestä kanadalaisten iskevän neljä osumaa ja voittavan pelin lopulta 8-2. Jetsin ykköstykki oli sopivasti suomalaissuosikki Teemu Selänne, joka laukoi Jari Halmeen taakse neljä osumaa ja syötti vielä yhden. Aleksei Zhamnov keräsi 1+2 ja Keith Tkachuk syötti peräti viisi maalia.

Tapparan kumpikin maali Tim Cheveldaen taakse oli vieläpä melkoinen onnenkantamoinen. Avauserässä puolustaja Tommi Haapsaari toimitti vain hätäisesti kiekon siniviivalta kohti maalia, jossa se tuurilla pomppasi Jets-pakki Deron Quintin luistimesta maaliin. Toinen Tappara-osumista syntyi alivoimalla, kun Jukka Ollila harppuunoi yksin hyökkäykseen ja laukoi siniviivalta pystykiekkoon kierteisen pörriäisen, joka yllätti Cheveldaen. Runkosarjassa 1994-95 Haapsaari ja Ollila kumpikin tekivät vain yhden maalin mieheen.

Tapparassa oltiin pettyneitä esitykseen. Janne Ojasen mielestä Jetsin viides maali päätöserän alussa katkaisi joukkueen selkärangan ja homma pääsi repsahtamaan. Valmentaja Boris Majorovin mukaan jäätapahtumia olisivat paremminkin kuvanneet suunnilleen lukemat 3-6 kuin nyt nähdyt rökälenumerot.

Pettynyt taisi olla myös Hjallis Harkimo, jonka NHL-turnaus jäi vaille odotettua ja toivottua huipennusta. Jets hoiteli oman osuutensa “välierissä” voittamalla Tapparan, mutta Jokerit hävisi yllättäen oman ottelunsa HIFK:lle, joten käsikirjoitettua Jokerit-Jets -kohtaamista ei nähtykään. Tappara vieläpä nuiji Jokerit pronssikamppailussa rankkarikisan jälkeen 6-5 – johdettuaan varsinaisella peliajalla ensin jo 5-1 – ja finaalissa Jets kukisti IFK:n 5-3.

28.9.2009 Tappara – Florida Panthers 3-2 vl

15 vuotta ison Winnipeg-tappion jälkeen Tappara sai ensimmäistä kertaa itse isännöidä oikeaa NHL-seuraa. Syksyllä 2009 Florida Panthers vieraili Suomessa NHL Premiere -tittelin alla ja kohtasi Tapparan ja Jokerit.

Hakametsään Panthers saapui syyskuun 28. päivä 2009 ja koki yllätystappion kirvesrintoja vastaan. Panthers, Chicago Blackhawks ja St. Louis Blues olivat yhtä aikaa Euroopassa, ja yhteensä pelaamistaan kuudesta ottelusta eurooppalaisjoukkueita vastaan ne hävisivät kaksi. Tapparan lisäksi sveitsiläinen ZSC Lions onnistui voitossa kaadettuaan Blackhawksin.

Panthers ei ollut NHL:n kuumimpia joukkueita 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Tampereelle tullessaan se oli jäänyt pudotuspelien ulkopuolelle kahdeksan kertaa peräkkäin. Sen kokoonpanossa ei myöskään ollut mitään supertähtiä, vaikka totta kai lukuisia NHL:ää seuraavalle yleisölle tuttuja nimiä olikin. Tamperelaisille tutuin nimi oli Ilves-lähtöinen puolustaja Ville Koistinen.

Hakametsässä oli 6203 katsojaa, kun kiekko putosi jäähän. Tappara aloitti maalissaan Harri Säteri, Floridalla tolppien välissä oli Scott Clemmensen.

NHL-vieraat aloittivat maalinteon yhdeksännellä minuutilla ylivoimalla, kun Nathan Horton ohitti Säterin. Vain puoli minuuttia myöhemmin Tappara kuitenkin tasoitti, kun nuori Tomi Peltonen kaatoi Panthers-pakin maalin takana ja tuikkasi vanhanaikaisella kiekon ohi hölmistyneen Clemmensenin.

Maalittoman toisen erän jälkeen Panthers meni uudelleen johtoon kolmannen erän alussa. Pelin puolivälissä kirvesrinnat olivat sovitusti vaihtaneet maaliin Mika Lehdon, jonka Mike Duco onnistui nyt ohittamaan. Viisi minuuttia myöhemmin Tappara pääsi kahden miehen ylivoimalle ja tasoitti. Timo Koskela syötti, ja Jyri Junnila laittoi kiekon varmasti sisään.

Maalittoman jatkoajan jälkeen voittaja ratkaistiin voittolaukauskilpailussa. Viisi ensimmäistä laukojaa eivät onnistuneet. Floridalta Lehdon ohittamista turhaan yrittivät Koistinen, Steven Reinprecht ja Michael Frolik. Tapparan kaksi ensimmäistä laukojaa olivat Lee Goren ja Koskela. Kisan kuudentena ja Tapparan kolmantena laukojana oli ex-NHL-mies Ville Nieminen, joka harhautti Clemmensenin mailakäden puolelle ja upotti kiekon sisään.

Voitto oli Tapparan ensimmäinen Pohjois-Amerikan ammattilaisjoukkueita vastaan. Toisessa Suomen-ottelussaan Panthers kaatoi Jokerit 4-2.

– Jos olisin Tapparan valmentaja, olisin ylpeä pelaajistani, Florida-valmentaja Peter DeBoer kehaisi pelin jälkeen.

– Me ollaan nyt kai vähän niin kuin NHL-tasoa, naureskeli puolestaan Tappara-sankareihin kuulunut maalivahti Harri Säteri, joka kahdeksan vuotta myöhemmin teki NHL-sopimuksen juuri Panthersin kanssa.

NHL Premiereä vuonna 2009 oli katsomassa myös silloin 14-vuotias Aleksander Barkov, jonka Panthers varasi neljä vuotta myöhemmin koko NHL:n toisella varausvuorolla. Hänestä kasvoi seuran johtotähti, jonka esimerkin mukaan Panthersille kelpasivat muutkin Tappara-taustaiset pelaajat. Kesällä 2017 Panthers teki sopimukset niin Säterin, kirvesrinnoissa 2017 Suomen mestaruuden voittaneen Sebastian Revon kuin 2017 Liigan pistepörssikärjen, Barkovin hyvän ystävän, Henrik Haapalankin kanssa.

Ammattilaisia ne Neuvostoliitossakin

Toki Tappara on kohdannut muitakin täysammattilaisjoukkueita jo ennen niitä aikoja, jolloin Euroopassakin pelaajat jättivät päivätyönsä ja siirtyivät ansaitsemaan leipäänsä kiekkoilijoina. Varsinkin edesmenneessä Neuvostoliitossa Moskovan ZSKA:n joukkue oli puhdasverinen ympärivuotisesti ja -vuorokautisesti harjoitteleva ammattilaissakki, vaikka virallisesti toisin kerrottiinkin.

ZSKA:n Tappara kohtasi monta kertaa 1970- ja 1980-luvuilla. Lopputulos oli lähes aina tappio suunnilleen 0-6-lukemin, mutta elokuussa 1977 Tappara oli järjestää suuryllätyksen ja pudottaa moskovalaiset Euroopan Cupista. Se yllätys jäi kuitenkin yhden rankkarimaalin päähän. Ja se taitaa muutenkin olla Tapparan historiassa ihan oma lukunsa, josta voi lukea alla olevasta napista.

Alla oleva teksti on Tapparan julkaisusta Tapparan iskuja 1/67. Sen kirjoittaja pysyttelee tuntemattomana nimimerkin takana. Se voidaan nimimerkistä päätellä, että hän oli mukana. Mutta näin kamppailtiin Tampereen herrudesta reilut 50 vuotta sitten tammikuussa 1967:

Torstai, tammikuun 19 päivä -67.
— Kello 17.20.
— Pakkanen nipistelee voimallisesti ja kova tuuli tunkeutuu luihin ja ytimiin jokaisen kohdalla, joka sitä pyrkii uhmaamaan. Jäähallin pysäköintipaikka ammottaa tyhjyyttä ja odottaa jotain suurta ja ihmeellistä. On tyyntä myrskyn edellä.
— Ensimmäiset autot saapuvat. Punainen Taunus ja siniharmaa vanhahko Volkswagen kaartavat ja pysäköivät vierekkäin. Autotkin jo tuntevat toisensa, siksi usein ne ovat olleet vierekkäin tässä samassa paikassa.
— Ojanen ja Numminen, Repa ja Kallu, miehet joukkueen edessä ja takana, kentällä ja siviilissä. Ollaan vaiti, päättäväisinä. Pelätään pahinta, toivotaan parasta.
— Kello 17.30.
— Autorivi on yhä harva, mutta kuitenkin muutamalla lisääntynyt. Tapparat ovat tulleet. Kuka autolla, kuka bussilla. Jokunen ehkä jalankin. Niukkasanaiset tervehdykset on vaihdettu ja jokaisen kasvoilla on päättäväinen ja vakaa ilme. Mitään ei saa eikä mitään anneta ilmaiseksi. Ilveksiä ei näy. Onko tämä kenties enne?
— Kokoontuminen on tavallista aikaisempi, sillä ottelu on tärkeä. “Jätkät, kuteet niskaan ja pakkaseen. Halli kierretään kahteen kertaan”, julistaa Kallu.
— Tuon lenkin tarkoituksena on karsia viimeiset epäluulonhäivät mielistä ja täyttää keuhkot vielä raikkaalla ja happirikkaalla ulkoilmalla ennen kahden tunnin rankkaa urakkaa.
— Joukkue työntyy ulos pakkaseen pivat vedettynä korville ja kaulukset pystyssä törröttäen.
— Muodostuu ryhmiä: Esko, Juho ja Pepra. Late, Tumi ja Jonte. Marja, Kallu, Lounas ja Rike. Peltsu ja Leppä. Jone, Purje ja Keponen. Ketjuttain, pakkipareittain vaihdetaan viimeiset ajatukset huumorin sävyttämiä ja armotonta taistelumieltä virittäen.
— Jussi ja Moppe tekevät samaan aikaan tärkeää työtään pukuhuoneessa. Haapanen vetelee viimeisiä vetoja, jotka takaavat, että “torvet” pitävät.
— Kello 17.50.
— Puheensorina voimistuu pukuhuoneessa. Päällysvaatteet on jo heitetty päältä ja viimeiset silmäykset pelikuteisiin luodaan ennen pukeutumista. Onko kaikki kunnossa?
— Mailat valitaan. Tärkeä toimitus, jota Viskakin katselee päätään mailapussiin nojaten. Jännittävän odotuksen alta kuvastuu luottamus omiin mahdollisuuksiin.
— Kello 18.10.
— Linjementti lemuaa voimakkaasti, vaikka kukaan ei sitä huomaa. Jokaisen nenä on turtunut sen lemahdukseen vuosien mittaan.
— Peltsu parsii risaisia kalsareitaan, Lounas korjailee oikean säärisuojuksensa polvikuppia, Oksalan Jonte höylää epätoivoisesti mailansa lapaa pyöreäksi. Leppä höpöttää omiaan, Jone viheltelee. Teppara on jo tapansa mukaan melkein valmiina. Jokainen keskittyy omalla tavallaan.
— – Tänään ei ole varaa ottaa jäähyjä. Mikäli kuitenkin ulosajoja sattuu, on kaikkien tiedettävä tehtävänsä. Pelataan oma pelimme, käytetään voimaa, otetaan miestä, mutta oikein ja TAISTELLAAN, kehottaa Ojanen.
— – Vähän vauhtia siihen pukemiseen, kuuluu Kallun ääni. On aika herätä.
— Kello 18.25.
— Puheensorina on kiivaimmillaan. Armoton hälinä nousee joka puolella pukuhuonetta. Parissa minuutissa on näkymä ja kuuluma muuttunut. Moppe ja Jussi saavat seuraavan kymmenen minuutin aikana kantaa suurimman helteen.
— – Moppe nauhaa! Älä pauhaa, ei täällä saa ollenkaan rauhaa, kun Janne aina pauhaa nauhaa! Missä “raguliniä” on? Antakaa höylää, puukkoo, kivee, sahaa, laastaria, luistimennauhaa, mitä vain. Huoltajien on revettävä yhden minuutin aikana sinne ja tänne. Hiki alkaa nousta Mopen ja Jussin otsalle.
— Ojanen kiertää vielä jokaisen luona erikseen ja kertaa ties monennenko kerran jokaiselle henkilökohtaiset tehtävät erikseen. Kaiken pitäisi alkaa olla selvää.
— Ojanen piirtää ryppyiselle voimapaperipalaselle 17 nimeä ja numeroa. Taistelevat Tapparat kirjataan kohta pöytäkirjaan.
— Kello 18.35.
— Valkoiset pelipaidat on vedetty suojusten verhoksi ja jälleen kerran näkymä on muuttunut, tällä kertaa rauhallisemmaksi. Pulisevasta laumasta on tullut yhtenäinen 17 miehinen joukkue, joka on päättänyt iskeä, iskeä voimakkaasti ja tehokkaasti, iskeä toisen perättäisen tahran terävällä kirveellään Ilveksen turkkiin.
— 18.45.
— Vartti aikaa otteluun. Luistimet kiristetään, hanskat vedetään käteen ja mailoja puristetaan.
— – Pojat, yritteliäämpi ja tarkempi voittaa tänään. ME voitamme! Kerta Viskalle:
— Ääääääääääääää! Muodoton karjunta laukaisee jännityksen silmänräpäystä ennen kentälle menoa ja virittää ennennäkemättömän taisteluhengen. Jokainen on päättänyt iskeä omasta ja toisen puolesta. ME KAIKKI OLEMME PÄÄTTÄNEET ISKEÄ TAPPARAN PUOLESTA.

— — mukana ollut —

Entä miten tuossa ottelussa sitten lopulta kävi kaiken tiukan valmistautumisen jälkeen?

Ilves meni 12 minuuttia ennen pelin loppua johtoon 2-1, mutta Tappara tuli loppuun saakka kovaa. Puolustaja Antti Alenius tasoitti kuusi minuuttia ennen loppua, ja juuri ottelun viimeisen minuutin alettua yllä olevassa kuvassa vasemmalla oleva Pertti Ansakorpi iski kirvesrinnoille voittomaalin 3-2 yli 9300 katsojan edessä. Tappara voitti kauden 1966-67 molemmat paikallispelit ja pääsi nauttimaan kaupungin ykkösasemasta!

Kaudella 1965-66 kotimaisen kiekkoilun kirjat olivat niin sekaisin, että Tappara pelasi Suomen sarjassa, nykyistä Mestistä vastaavalla maan toiseksi korkeimmalla sarjatasolla. Vuonna 1964 joukkue oli voittanut Suomen mestaruuden, mutta kaksi vuotta myöhemmin alasarjavisiitti oli tosiasia.

Mestaruuden jälkeinen kausi 1964-65 oli sujunut tappioiden merkeissä. Peräti 13 kertaa kirvesrinnat joutuivat poistumaan kaukalosta hävinneinä, ja kun otteluita oli vain 18, jumbosija oli taattu. SM-sarjassa säilymiseen olisi tarvittu ainakin 3-4 voittoa enemmän kuin nyt saadut neljä. Rumasta tappiosaldosta huolimatta Tappara hävisi vain kolmesti kolmella maalilla muiden tappioiden ollessa sitäkin niukempia. Puolustavan mestarin taso ei vain riittänyt kääntämään niukkoja pelejä voitoiksi.

Joten kaudella 65-66 tamperelaisylpeys löysi itsensä Suomen sarjan lounaislohkosta yhdessä paikallisvastustajiensa TP-V:n ja VehUn, hämeenlinnalaisten HPK:n ja Tarmon, raumalaisen Hokkin, turkulaisen TuKV:n ja Helsingin Pitäjänmäestä kotoisin olevan Tarmon kanssa.

Koossa edelleen vahva joukkue

Tapparan tavoite oli selkeä: nousta takaisin mestaruussarjaan. Edellytykset siihen olivat hyvät, sillä kaikki edelliskauden katastrofissa mukana olleet pelaajat halusivat jäädä nostamaan joukkueensa takaisin ylös – moni heistä oli useampikertainen Suomen mestari. Tappara hankki myös pari vahvistusta, joista mielenkiintoisin oli kanadalainen Doug Kowel, joka pelasi ja hiukan myös valmensikin.

Kowel tuli Suomeen Denverin yliopiston joukkueesta, jonka riveissä hän oli ehtinyt pelata mm. neuvostoliittolaisia joukkueita vastaan ja oli ollut joukkueineen sparraamassa myös USA:n ja Kanadan maajoukkueita. Tampereelle hän saapui lokakuussa juuri parahiksi näkemään Tapparan ja HIFK:n välisen harjoitusottelun, jossa kirvesrinnat ottivat mestaruussarjayhdistelmää vastaan voiton 8-7.

– Kyllä raaka-ainetta on riittämiin. Ja kaikesta näkyy, että pojille on jotain opetettukin ja he myös tietävätkin jääkiekkoilusta. Ikävä vain, että opit näyttävät unohtuvan kaukalon sisällä ollessa. Pidetään liian kiirettä ja vauhdissa ajatus jää jälkeen, Kowel analysoi näkemäänsä.

Kausi oli avattu Tampereella jo perinteisellä avaussarjalla – tällä kertaa tosin ensimmäistä kertaa sisätiloissa jäähallissa – jossa mukana olivat Ilves, TK-V ja alasarjalaisuudestaan huolimatta mukaan päässyt Tappara. Kahden erän pikamatseissa suomensarjalaiset hävisivät TK-V:lle 0-1 ja pelasivat Ilveksen kanssa tasan 2-2. Turnauksen jumbosijasta huolimatta “nuorekkaan ja hentoisen” kirvesrintaryhmän otteet olivat varsin lupaavia.

Myöhemmin syksyllä Tappara pelasi vielä samoja vastustajia vastaan täysiaikaiset harjoitusottelut, joista lupaavuus oli kaukana: Ilves ryöpytti 13-1 ja TK-V 7-2. Suomen sarjan alku oli kuitenkin vasta joulukuun alussa, ja sitä ennen Tappara ehti kuntoutua. Lokakuun loppupuolella se kaatoi harjoituspeleissä mestaruussarjajoukkueista edellä mainitusti HIFK:n sekä Lukon 7-2 ja TPS:n kahdesti 6-4 ja 4-2. Marraskuun alussa RU-38 kaatui 3-1.

Harjoituspeleissä loistivat erityisesti puolustajat Kalevi Numminen ja vasta 17-vuotias Pekka Marjamäki. Kolmenkin hyvän ketjun leveyteen riittävä hyökkääjistö teki tasaisesti maaleja. Doug Kowel teki ensiesiintymisensä TPS-voitossa lokakuun lopussa ja sai seuraavan aamun sanomalehden kuvaamaan miestä “hivenen kulmikkaaksi pelaajaksi” ja sikäli erikoiseksi kanadalaispelaajaksi, että hän “ei nahistellut vaan pelasi kuin herrasmies konsanaan”.

Kauden alun kohutapauksiin kuului myös Tappara-hyökkääjä Timo Ahlqvistin sairaalareissu, kun ruotsalaistähti Ulf Sterner löi tahallisesti miestä mailalla päähän Tampereen yhteisjoukkueen ja Rögle BK:n ystävyysottelussa. Sternerin mailanisku halkaisi Ahlqvistin kypärän, aiheutti aivotärähdyksen lisäksi ison avohaavan ja johti viiden päivän sairaalamatkaan. Sterner ei pyytänyt jälkikäteen tekoaan anteeksi vaan sanoi rankaisseensa “vauhkosti ja epäsiististi” pelannutta Ahlqvistia. Ahlqvist olisi tyytynyt kädenpuristukseen, mutta Sternerin asenne vei homman lopulta raastupaan saakka.

Tappara aloittaa sarjan murskavoitolla

Suomen sarjan lounaislohko käynnistyi joulukuun 7. päivä, jolloin Tappara sai uuteen jäähalliin vieraakseen HPK:n. Vaikka Aamulehti mainitsikin miehen esityksen “aristelevaksi”, niin myös Ahlqvist oli silloin jo pelikuntoinen ja iski joukkueensa viimeisen osuman ottelussa, joka päättyi Tapparan hirmuiseen 15-0 -voittoon. Seppo Mäkisen hattutemppu avauserässä johdatti Tapparan jo 8-0 -taukojohtoon eikä voittajasta ollut enää epäselvyyttä. Tapparan nousuprojekti oli saanut hyvän startin.

Sarjan toisessa ottelussa Tappara sai muistutuksen haavoittuvuudestaan, kun Tampereen Pallo-Veikot vei siltä pisteen lukemin 4-4. Kirvesrintojen pisteen pelastajana oli nytkin Mäkinen, joka survaisi ruuhkasta tasoitusmaalin reilut neljä minuuttia ennen loppua.

Seppo Mäkinen oli vahvassa vireessä seuraavassakin matsissa: nyt hän iski peräti viisi osumaa, kun turkulainen Kisa-Veikot sai poistua jäähallista käsittämättömän 22 maalin tappion kärsineenä. Tappara voitti ottelun 23-1, ja Mäkisen lisäksi hattutemppuilijoina kunnostautuivat Matti Kaski ja Pentti Hyytiäinen. Alasarjasta 18-vuotispäivänsä kynnyksellä A-maajoukkueeseen valittu Pekka Marjamäki tekaisi avauserässä maalin ja lähti sitten valmistautumaan maajoukkueen Kanadan matkaa varten.

Kolmen ottelun jälkeen olikin jo edessä lähes kuukauden mittainen joulutauko. Tappara vietti aikaansa pelaten ystävyysotteluita mestaruussarjan joukkueita vastaan. Se kaatoi HJK:n kahdesti 9-4 ja 6-3 ja Suomen Cupin ottelussa se teki suuryllätyksen voittaen Ilveksen maalein 7-4. Lopulta Tappara eteni jo aikoja sitten taakse jätetyssä Cupissa loppuotteluun saakka, mutta hävisi sen Lahden Reippaalle.

Suomen sarja jatkui taas tammikuun 9. päivä eikä kirvesrinnoille löytynyt lounaislohkosta vastusta. Se kaatoi Rauman Hokkin vieraissa 6-1, Helsingissä kukistui Pitäjänmäen Tarmo 9-1 ja seuraavana jonossa oli toinen Tarmo Hämeenlinnasta, joita vastaan loppulukemiksi taululle jäivät 8-2.

Antti Leppäsen debyytti

Näiden otteluiden kiinnostavimmat nimet olivat kanadalainen Doug Kowel ja nuori maalivahti Antti Leppänen, joka pääsi Pitäjänmäellä pelaamaan ensimmäisen tosiottelunsa Tapparan paidassa. Yhden takaiskun avausmatsi oli esimakua urasta, joka lopulta käsitti Tapparassa peräti 328 SM-ottelua ja 18 pudotuspeliä päälle. Kowel puolestaan oli viettänyt Suomen sarjan alkukierrokset ns. karanteenissa, mutta samaiseen Pitäjänmäen peliin hänkin sai pelilupansa kuntoon – toki harjoituspeleissä mies oli jo aiemmin saanut pelata. Ensimmäisessä tosiottelussaan Kowel iski Tapparalle yhden maalin muuttaen lukemiksi 0-7.

Seuraavaksi edessä oli “tuplaottelu” Vehmaisten Urheilijoita vastaan. Ensin pelattiin jäähallissa ja neljä päivää myöhemmin otettiin uusintamatsi Vehmaisten pienellä ulkokentällä. Tappara voitti hallissa 10-0, mutta kotikaukalossaan VehUkin pääsi maalin makuun Tapparan voittolukemien ollessa “vain” 7-1.

Sarja oli yli puolivälin mutta hyvästä voittotahdistaan huolimatta Tapparan nousu ei vieläkään ollut kirkossa kuulutettu. Sarjan alussa kirvesrinnoilta pisteen ryövännyt TP-V oli vain kahden pisteen päässä kärsittyään ainoan tappionsa HPK:lle. Sarjan ratkaisuottelu tamperelaisten välillä häämötti edessäpäin helmikuun 18. päivänä.

Helmikuun alussa Pitäjänmäen Tarmo vieraili vuorostaan Tampereella ja palasi kotiinsa niskassaan tappio lukemin 3-16. Ensimmäisessä erässä Tappara paukautti neljässä minuutissa johtolukemikseen 6-0 ja lasketteli sitten loppuun leikitellen saaden Aamulehden jakamaan moitteita häpeällisestä puolustamisesta, jossa Tarmo päästettiin tekemään kolme maalia. Tarmon lisäksi kolmeen maaliin ylsivät Doug Kowel ja Timo Ahlqvist.

Rauman Hokki piti Tapparaa kovilla kaksi erää mutta taipui lopulta lukemin 8-3. Seuraava uhri lukemin 7-1 oli TuKV Turussa. Joukkueelle oli alkanut kertyä kuitenkin jobinpostiakin: Juhani Peltolan loppukausi oli ohi solisluuvamman takia, Hokki-pelissä Jouni Seistamo saatettiin kentältä paareilla, ja kaikkein pahimpana nuori Antti Virtanen loukkasi vakavasti niskansa törmättyään laitaan. Nuorten maajoukkueen kapteeni oli vaarassa halvaantua, ja vaikka ihan niin vakavasti ei lopulta käynyt, nuorukaisen peliura oli käytännössä ohi.

Seuraavassa ottelussaan Tappara olikin kovissa vaikeuksissa osittain loukkaantumissyistä ja osittain luontoäidin takia. Hämeenlinnassa kentälle satoi niin paljon lunta, että sitä jouduttiin puhdistamaan useaan otteeseen kesken erienkin. Lumen seassa maalinteko olikin vaikeaa ja kirvesrinnat kokivat toisen pistemenetyksensä Tarmon yltäessä tasapeliin lukemin 1-1.

TP-V kaatuu – nousu varmistuu

Hämeenlinnassa tapparalaisten ajatukset olivat varmasti olleet jo kahden päivän päässä edessäpäin, jolloin sarjavoitto ja paluu takaisin mestaruussarjaan olisi mahdollista varmistaa ottelussa TP-V:tä vastaan. Peräti 3322 maksanutta katsojaa ilmestyi alasarjapeliin jäähalliin todistamaan, jatkaisiko TP-V edelleen uhkana Tapparan nousulle vai ratkeaisiko kisa tähän otteluun.

Ottelu osoittautui loppujen lopuksi kilpailuksi Tapparan ja TP-V-maalivahti Pentti Koskelan välillä. Avauserässä kirvesrinnat hallitsivat ja pitivät TP-V:n puolustusta helteessä, mutta Koskela torjui kaiken. Tapparan yritys alkoi muuttua jo vähän väkinäiseksi, kunnes toisen erän alussa Seppo Mäkinen kirmasi lähes suoraan vaihtoaitiosta läpiajoon ja onnistui puijaamaan Koskelan. Viisi minuuttia myöhemmin kiekko oli uudelleen TP-V-maalissa, mutta ottelun tuomarikaksikko hylkäsi osuman epäselvin syin. Jännitystä riitti loppuminuuteille saakka Tapparan pysyessä maalin johdossaan. Viimein kaksi ja puoli minuuttia ennen loppua Jouni Seistamon 2-0 toi helpotuksen ja varmisti Tapparan nousun takaisin mestaruussarjaan.

Muutamaa päivää myöhemmin tuoreet sarjanousijat kävivät vielä pelaamassa pois merkityksettömäksi jääneen ottelun Hämeenlinnassa. Voittolukemat HPK:sta olivat lähes yhtä tylyt kuin kauden avausottelussa: 13-0. Kauden ylivoimainen ykköspyssy Seppo Mäkinen päätti sarjakauden samalla tavalla kuin oli sen aloittanutkin eli kolmella täysosumalla.

Tapparan historian ainoa alasarjakausi päättyi siis sarjanousuun ilman tappioita. 14 ottelua toi 12 voittoa ja kaksi tasapeliä, ja joukkueen maalieroksi muodostui murskaava 129-18. Se tarkoittaa keskimäärin yli yhdeksää tehtyä maalia ottelua kohden.

Helmikuun loppu 1991. SM-liigan runkosarjaa on jäljellä enää kaksi kierrosta ja Tappara on tiukilla pudotuspelipaikkansa kanssa. Kuusi parasta menee playoffeihin ja kirvesrinnat majailevat viidennellä sijalla, mutta takana HPK on pisteen päässä, Reipas kahden pisteen päässä ja Ässätkin kolmen pisteen päässä. Kun neljä pistettä on vielä jaossa, viimeiset playoff-paikat ovat vielä täysin auki.

Eikä Kučera ujostellut vastuun edessä. Siitä lauantai-illasta helmikuun 23. päivä muodostui ikimuistoinen. Tšekki oli mukana Tapparan jokaisessa maalissa, iski kolme osumaa, syötti yhden ja ansaitsi joukkueelleen kaksi sarjapistettä, joilla Tappara samalla varmisti paikkansa kauden playoff-peleihin. Ja millä tavalla Jiří Kučera sen teki!

Ottelu käynnistyi murheellisesti, kun vierailijat tekivät avausmaalin, mutta vielä ensimmäisessä erässä Kučera karkasi läpiajoon ja joutui takaapäin kaadetuksi – rangaistuslaukaus! Rikottu mies asettui itse vetämään, lähti vauhtiin kohti maalia, Sakari Lindfors IFK-maalissa ponkaisi hiukan vastaan… ja samassa Kučeran terävä rannelaukaus napsahti jo hanskapuolelta Lindforsin ohi verkkoon. Peli oli tasan.

Toisessa erässä Tappara otti johdon alivoimalla pelaten. Kučera mestaroi kiekon ylös hyökkäysalueelle, pysäytti, odotti, odotti kunnes puolustaja Vesa Salo liukui takamiehenä mukaan tilanteeseen ennen kuin lähetti millintarkan syötön takatolpalle, josta Salo napautti kiekon verkkoon. Johto ei kuitenkaan kestänyt, vaan päätöserään lähdettiin tasatilanteessa 2-2.

Kaksi rankkarimaalia samassa ottelussa on todellinen harvinaisuus, johon liigassa ei monikaan pelaaja ole pystynyt. Kučera ja Lindfors kohtasivat rangaistuslaukauksen merkeissä uudelleen heti seuraavan kauden alussa seitsemän kuukautta myöhemmin, mutta Sakke oli jo oppinut läksynsä ja torjui sillä kertaa juonikkaan sentterin aikeet.

Jiří Kučera tuli Tapparaan todellisen onnenpotkun kautta. Kesällä 1990 Tšekkoslovakian kiekkoilussa tapahtui suuria, kun aiemmin visusti kiinni pidetyt rajat avattiin yli 28-vuotiaille pelaajille lähteä pelaamaan ulkomaille. Suomeenkin napattiin ensimmäisessä aallossa heti kymmenkunta tšekkiä, mm. Jaromir Šindel (myöhemmin myös Tapparassa), František Procházka ja Otakar Janecký. Tapparakin oli kesällä apajilla tavoittelemassa kotimaassaan edelliskaudella käsittämättömät tehot 33+36=69 pelaamissaan 54 ottelussa tehnyttä laitahyökkääjää Jiří Doležalia. Agentin kanssa siirto oli jo sovittu valmiiksi, kunnes yhtäkkiä toinen agentti olikin tehnyt Doležalille sopimuksen JyPHT:hen! Ne olivat niitä pelaaja-agenttitoiminnan villejä vuosia.

Tappara jäi nuolemaan näppejään Doležalin kanssa, mutta onnettomuudessa oli mukana onnikin. Myöhemmin samana kesänä Tšekkoslovakia raotti kiekkorajojaan lisää ja myös nuoremmat pelaajat saivat siirtyä ulkomaille. Tapparan kohdalle osui 24-vuotias sentteri Jiří Kučera, joka oli kotimaassaan edelliskaudella tehnyt selvästi Doležalia vaisummat tehot (10+24), mutta joka kuitenkin oli jo mm. kaksien MM-kisojen veteraani.

Kolmannella Tappara-kaudellaan Kučeran rinnalla hyökkäsi ilmiliekeissä ollut Vesa Viitakoski, joka otti joukkueen pistekunkun tittelin nimiinsä – tosin Kučera ylsi täsmälleen samaan 54 tehopisteeseen jääden kakkoseksi vain vähempien tehtyjen maalien määrän takia. Viimeiseksi Tappara-kaudekseen jääneellä kaudella 1993-94 Kučeran ketju – nyt toisella laidallaan Viitakosken tilalla Ari Haanpää – jäi toiselta NHL-yritykseltään kotiin palanneen Janne Ojasen ketjun varjoon. Siltikin Kučera iski yli 40 tehopistettä.

Kevään 1994 playoffeissa Tappara teki sankaritekoja pudottaen ensin puolivälierissä runkosarjakakkosen Ässät tiukassa viiden ottelun sarjassa. Välierissä vastaan tuli suurin mestarisuosikki, runkosarjan ylivoimaisesti voittanut TPS. Kirvesrinnat pistivät kuitenkin tiukasti kampoihin etukäteen ylivoimaiselta vaikuttanutta vastustajaa vastaan. Joukkueet kävivät neljä välieräkamppailua, joista Tappara johti jokaista kahden erän jälkeen, mutta kolmesti turkulaisten selvästi laajempi materiaali lopulta jyräsi yli Tapparan noin kahden ja puolen todelliseen vastustajan haastamiseen pystyvän ketjun.

Pronssiottelussa Lukkoa vastaan Tappara taisteli viime hetken maalilla jatkoajalle, mutta kärsi lopulta tappion. Kučera itse oli Tapparan paras pistemies pudotuspeleissä tehoilla 7+5. Hyvästä viimeisestä yrityksestä huolimatta Jiří Kučeran neljän kauden Tappara-jaksolle ei osunut SM-mitalia – sitä nelivuotisjaksoa ennen kirvesrinnat olivat jääneet mitaleitta vain neljästi edellisen 18 kauden aikana eivätkä kertaakaan kahta kautta peräkkäin.

Tapparassa Kučera pelasi neljän kautensa aikana 183 liigaottelua yli piste-per-peli -tahdissa: 83 maalia, 112 syöttöä, 195 tehopistettä. Tehoillaan hän yltää kirvesrintojen kaikkien aikojen pistepörssissä sijalle 19. Kaikilla hänen yläpuolellaan olevilla pelaajilla on vähintään 50 Tappara-paidassa pelattua ottelua enemmän.

Tšekkoslovakian (myöhemmin Tšekin) maajoukkuetta Kučera edusti jokaisella Tappara-kaudellaan päästen kolmesti sinä aikana myös MM-kisajoukkueeseen. Yhteensä hän pelasi seitsemät MM-kisat, yhdet olympialaiset ja yhden World Cupin ja oli voittamassa yhtä MM-kultaa (1996) ja kolmea pronssia.

Tapparassa 1970-luvulla vaikuttanut puolustaja Antti Perttula oli monessakin mielessä mitat täyttävä mies. Sitä hän oli jo fyysisestikin, sillä kolme-neljä vuosikymmentä sitten Suomessa ei liiemmälti 195-senttisiä ja liki satakiloisia pakkeja kaukalossa kiitänyt – eipä niitä niin hirveästi ole vielä nykyäänkään.

Syy IFK:ssa pelaamiseen oli varsin luonnollinen, sillä nuorukainen opiskeli samaan aikaan pääkaupungin yliopistossa. Kaudella 1967-68 hän oli vihdoin mukana Tappara-paidassa ja nousi saman tien puolustajana joukkueen parhaaksi maalintekijäksi yhdeksällä osumallaan!

Vähemmän mielikuvituksellisesti “Proffaksi” ja oudommin myös “Villeksi” kutsuttu pakki jätti opiskelujensa takia jopa pari pääsarjakautta kokonaan väliin ja pelasi ne nykyistä Mestistä vastaavassa Suomen sarjassa. Niin tapahtui juuri ennen hyvin sujunutta Tappara-kautta, jolloin hän edusti Töölön Vesaa, ja heti seuraavalla kaudella Tappara-vuoden jälkeen, jolloin joukkueeksi vaihtui taas Vesa, nyt tosin nimellä Jokerit. Jokerit nousi kaudeksi 1969-70 mestaruussarjaan, jossa Perttulakin pelasi mukana vielä sen kauden.

Kesällä 1970 opinnot olivat vihdoin siinä mallissa, että Antti Pirjo-vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa pääsi muuttamaan pysyvämmin Tampereelle. Joukkueeksi valikoitui luonnollisesti jälleen Tappara. Perttula oli aitiopaikalla näkemässä Tapparan vakaan nousun Suomen parhaaksi joukkueeksi ja lopulta mestariksi vuonna 1975. Suomen mestaruuteen olikin saman tien hyvä lopettaa peliura vähän yli kolmekymppisenä ja siirtyä kokonaan työelämään.

Kaudella 1971-72 Antti Perttula oli kuitenkin vielä täysin sydämin Tapparan mukana matkalla kohti valtakunnan huippua. Hän laukoi kauden aikana kahdeksan maalia, joista kuusi syntyi puolustajalle varsin erikoisella tavalla kahdella peräkkäisellä hattutempulla – jos kohta tuplahattutemput eivät ole yleisiä edes parhaille hyökkääjämaalitykeillekään.

Perttulan herkkuhetket osuivat marras-joulukuun vaihteeseen, jolloin 22 ottelun SM-alkusarja oli juuri kääntynyt toiselle puoliskolleen. Tappara oli hyvissä asemissa jatkamassa kohti ylempää loppusarjaa hävittyään vasta kolme ottelua, ja Antti Perttula piti omakätisesti huolen, ettei parissa seuraavassakaan matsissa tarvinnut murehtia häviämisestä.

28. marraskuuta Tappara kohtasi kotonaan Rauman Lukon. Perttula aloitti shownsa jo kolmen minuutin pelin jälkeen lauottuaan kirvesrinnat johtoon. Lukko kuitenkin hangoitteli vastaan vieden pelin viimeisen minuutin maalillaan tauolle tilanteessa 2-2. Toisessa erässä noin seitsemän minuutin pelin jälkeen Jukka Alkula passasi ja Perttula tykitti taas, eikä Hannu Siivosella raumalaisten maalissa ollut muuta tehtävää kuin kaivaa kiekko ulos verkosta. Yhdeksän minuuttia myöhemmin puolustaja Antti Perttulan hattutemppu oli valmis ja Lukon selkärankakin nitkahtanut. Kaksikko Keijo Järvinen – Ilpo Kuisma tyylitteli Tapparalle päätöserässä voittonumerot 6-2, mutta voittomaali ja pelin tärkeimmät osumat olivat lähteneet “Ville” Perttulan mailasta.

Sunnuntaista hattutemppua seurasi luonnollisesti arki, mutta torstaina pelattiin taas ja Perttula jatkoi juhlapäiviään. Tappara matkusti Joensuuhun kohtaamaan paikallisen JoKPin. Se ei ollut yksi sarjan vahvimmista joukkueista, mutta sillä kertaa kirvesrinnoille sattui viimeistelyn suhteen varsin nihkeä päivä – siis muille paitsi Antti Perttulalle.

Ottelu ehti vanheta melkein puoliväliin maalittomassa tilanteessa ennen kuin “Proffan” tulinen siniviivalämäri ohitti joensuulaisten maalilla siihen asti unelmapeliä pelanneen Jorma Pietarisen. Viisi ja puoli minuuttia myöhemmin kiekko oli jälleen Pietarisen takana, ja tälläkin kertaa se oli lähtenyt 195-senttisen vipuvarren avulla sivaltaneesta mailasta. Ja kun Perttula oli taas päässyt vauhtiin, niin toisen perättäisen hattutempun täydentyminen oli lähes väistämätöntä. Se tapahtui reilut kuusi minuuttia ennen päätöserän loppua, kun Antti oli maalilla ohjaamassa Jukka Alkulan syötön verkkoon. Tappara voitti ottelun 3-0 ja ottelun kaikista maaleista vastasi puolustaja Antti Perttula.

Peräkkäisissä otteluissa hattutemppuilulla oli varjopuolensakin: lähes kaikki kauden maalit tuli käytettyä niiden 120 peliminuutin aikana. 18 ottelun maalittoman putken jälkeen Perttulan laukaus osui tolppien väliin seuraavan kerran vasta kauden viimeisessä ottelussa HIFK:ta vastaan. Suunnilleen samaan tahtiin hiipui Tapparankin meno ja alavireisesti sujuneen loppusarjan jälkeen kauden sijoitukseksi jäi viides.

Sen jälkeen kuitenkin käynnistyi Tapparan ja Antti Perttulan nousujohteinen mitaliputki: 1973 pronssia, 1974 hopeaa ja viimein 1975 mestaruus. Tapparalle ensimmäinen 11 vuoteen ja Antti Perttulalle ensimmäinen ikinä.

Perttula jätti kaukalot kaikkiaan 243 pääsarjaottelua pelanneena tehtyään niissä tehopisteet 43+31=74. Tapparan paidassa lukemiksi kertyi 183 ottelua ja pisteitä 34+22=56. Jättimäisestä koostaan ja taklauksistaan huolimatta Perttula istui jäähypenkillä kaksiminuuttisen keskimäärin vain joka kuudennessa ottelussa.

Antti Perttula vaikuttaa yhä edelleen Tampereen teknillisen yliopiston matematiikan laitoksella, jossa hän opettaa mm. vektorianalyysia ja insinöörimatematiikkaa.