Kun tappara on kaksiteräinen taistelukirves, niin hilpari puolestaan on pistokeihään ja taistelukirveen yhdistelmä. Hilpara taas on muunnettu sana, jotta se muistuttaisi enemmän Tapparaa.

Hilpara oli alun perin puhtaasti Tapparan kakkosjoukkue, josta piti tehdä oma seuransa, kun se nousi liian korkealle sarjatasolle. Samalla seuralla ei kahdella ylimmällä sarjatasolla voinut enää olla kahta eri joukkuetta pelaamassa. Hilpara perustettiin sarjakaudeksi 1967-68. Sitä ennen se oli alusta saakka tunnettu myös kutsumanimellä Good-Will.

Ensimmäistä kertaa vuonna 1959 Tappara II osallistui Hämeen piirinsarjojen alemmille tasoille. Vuonna 1963 maahan perustettiin neljänneksi korkein sarjataso nimeltä perussarja, johon Tappara II yhtenä 101:stä uudesta joukkueesta liittyi mukaan. Ensimmäisen vuoden jälkeen se nousi kolmostasolle maakuntasarjaan, ja olisi taas vuoden päästä kohonnut jo toiseksi korkeimmalle tasolle Suomen sarjaan, mutta sinne taas oli juuri pudonnut Tapparan ykkösjoukkue! Kun saman seuran kaksi joukkuetta eivät voineet olla samassa sarjassa, Tappara II luovutti paikkansa Vehmaisten Urheilijoille.

Kaksi vuotta myöhemmin vuonna 1967 nousu oli taas edessä ja tällä kertaa tehtiin ratkaisu erottaa kakkosjoukkue emoseurasta ja perustaa Hilpara. Kakkosjoukkueen kokoonpano oli aluksi koostunut pääasiassa pelaajista, jotka eivät onnistuneet vakiinnuttamaan paikkaansa ykkösjoukkueessa tai muuten vain halusivat pelata vähemmän tavoitteellisesti. Junioreista vanhentuneille ei-ihan-huipuille tarjoutui paikka alemman sarjatason joukkueeessa, ja kaiken huipuksi 1960-luvun puolivälin jälkeen mukaan oli liittynyt myös mestaruussarjassa lopettineita ”jäähdyttelijöitä”, kovia tekijöitä kuten Timo Ahlqvist, Jouni Seistamo ja Matti Kaski.

Vuonna 1968 Suomen sarjan lohkonsa voittanut Hilpara hävisi mestaruussarjapaikan uusintaottelussa Vehmaisten Urheilijoille. Vuotta myöhemmin se voitti taas lohkonsa, mutta jäi kuuden joukkueen nousukarsintasarjassa kolmanneksi TPS:n ja Jokerien jälkeen, kun kaksi parasta nousi mestaruussarjaan.

Mestaruussarjavisiitti ja divariputkeen

Hilparasta tuli kuitenkin mestaruussarjajoukkue kaudeksi 1969-70, kun Lahdessa Upon Pallo luopui kesällä sarjasta ja jätti yhden paikan auki. SM-sarjasta pudonnut SaiPa halusi karsintapelit paikasta Hilparan kanssa, mutta lopulta päätös oli nostaa neljäs tamperelaisjoukkue suoraan ylimmälle tasolle. SM-sarjapelit eivät olleet juhlaa: Hilpara voitti vain kaksi ottelua 22:sta – kuitenkin yhden enemmän kuin Lahden Reipas – ja putosi takaisin Suomen sarjaan.

Suomen sarjassa toiminta hiipui melko nopeasti. Kaudeksi 1973-74 Hilpara putosi maakuntasarjaan, joka sarjauudistuksen myötä muuttui seuraavaksi kaudeksi 3. divisioonaksi. Hilpara nousi kakkosdivisioonaan taas kaudeksi 1975-76, olisi päässyt ykkösdivisioonan nousukarsintoihinkin mutta antoi paikkansa Jäähongalle, jonka oli juuri kaatanut karsintojen ensimmäisessä vaiheessa. Kakkosdivisioona-aikaa jatkui aina kevääseen 1984 saakka.

Konkurssin tai muun lopetuspäätöksen takia kaudella 1984-85 kaukalossa nähtiin HC Hilpara, joka aloitti alimmalta tasolta nelosdivisioonasta. Se nousi vuodessa kolmoseen, johon se sitten jumiutui. Viimeisen kerran Jääkiekkoliiton sarjoissa Hilpara-nimi nähtiin kaudella 1995-96.

Samariinia ja huumoria

Hilpara tunnettiin 1970-luvun taitteessa peleihinsä huumorilla suhtautuvana joukkueena. Sen sloganeita oli väliotsikon lisäksi mm. ”Hauskaa hallissa” ja ”Ei verta kentälle, vaan huumoria”. Sen pelipaidoissa oli tumpulla varustettu erikoispaita, jonka joutui tai sai pukea seuraavaan peliin se, joka oli töpeksinyt edellisessä pelissä pahiten. Kun Tappara teki Hilparan ainoan mestaruussarjakauden aikana 200:nnen maalin Hilparan verkkoon, se palkitsi välittömästi maalintekijä Pekka Marjamäen grillin nakeilla.

Huumorijoukkueen maineesta se yritti päästä eroon 1970-luvun puolivälin jälkeen pyrkiessään uudelleen kasvattajaseuraksi Tapparalle. Jossain vaiheessa puheissa oli Hilparan toimiminen yhteisenä kasvatusalustana Tapparan ja Ilveksen junioreille, mutta varsin tapparalainen rosteri joukkueessa aina oli eikä monellakaan ollut edes tavoitteena nousta pelaajana korkeammalle sarjatasolle.

Mestaruussarjakaudella 1969-70 Hilparassa tehopisteitä tekivät (Tapparan ykkösjoukkueessakin aiemmin pelanneet oranssilla): Harri Holli 6+7=13, Timo Teinilä 6+6=12, Juhani Iso-Eskeli 8+1=9, Esa Nieminen 8+1=9, Esko Hankela 5+4=9, Juhani Tammi 4+5=9, Raimo Havikari 5+3=8, Teuvo Peltola 4+3=7, Matti Haapaniemi 3+2=5, Kari Kekäläinen 2+3=5, Reijo Levälahti 3+1=4, Timo Kuusniemi 2+2=4, Pekka Nokkala 1+1=2, Timo Ahlqvist 1+0=1, Pentti Marttila 1+0=1, Vesa Lehtonen 1+0=1, Matti Kaski 0+1=1, Jorma Oksala 0+1=1, Erkki Jarkko (mv), Hannu Elo (mv), Jarmo Grönlund (mv).

Lisäksi mestaruussarjassa Tappara-paidassa nähtyjä pelaajia Hilparassa vuosien aikana ovat olleet ainakin Pekka Eljaala, Lasse Terävä, Juhani Saarelainen, Harri Lappalainen, Simo Liimatainen, Erkki Hytönen, Pentti Taskinen, Teemu Sistonen, Lauri Salomaa, Seppo Mäkinen, Tapio Kallio, Torsti Järvenpää, Mikko Mynttinen, Jorma Sirén, Raimo Saarinen, Jari Lehtivuori, Juha Silvennoinen, Antti Perttula, Lasse Litma ja Mikko Leinonen. Näistä suurin piirtein vain Kallion ja Järvenpään kohdalla Hilpara toimi oikeasti väliportaana juniorisarjan ja SM-liigapelien välissä. Myös Kalevi Nummisen oli tarkoitus pelata Hilparassa SM-pelaajauransa lopetettuaan 1969, mutta sitten Hilpara nousikin SM-sarjaan…

Euroopan Cup oli Euroopan kansallisten liigojen mestarien kesken pelattu cup-muotoinen turnaus, jonka mestaruudesta pelattiin vuosina 1965-1997.
Englanninkielinen tietopaketti Euroopan Cupista Wikipediassa.

ZSKA translitteroidaan nykyisin suomeksi muodossa TsSKA. Tässä artikkelissa käytetään kuitenkin vanhaa lehtileikkeissäkin näkyvää ZSKA-muotoa, jollaisena siitä puhuttiin ja kirjoitettiin artikkelin tapahtumien aikaan.

Tasan 40 vuotta sitten ensin järisi musiikkimaailma ja viikkoa myöhemmin jääkiekkomaailma. Rockin kuningas Elvis Presley oli vain muutamaa päivää aiemmin saatettu haudan lepoon, kun Tampereella haettiin Euroopan Cupin finaaleihin vastustajaa Tšekkoslovakian SONP Kladnolle. Vastakkain olivat tamperelainen Tappara ja Neuvostoliiton Moskovasta saapunut maailman paras seurajoukkue ZSKA. Superyllätys jäi hiukan vajaaksi, kun ZSKA lopulta finaaliin meni, mutta tapa, jolla Tappara idän maajoukkuemiehet haastoi, oli silti sankarillinen.

Tappara nimittäin voitti kaksiosaisen semifinaalin ensimmäisen osaottelun. Tappio oli ZSKA:lle ensimmäinen Euroopan Cupin historiassa. Kahden osaottelun jälkeen kumpikin oli voittanut yhden matsin niukasti yhdellä maalilla, ja finalisti selvisi vasta rangaistuslaukauskisalla. Kiekkomaailman järjestys säilyi vaivoin, kun ZSKA kukisti kirvesrinnat rankkarikisassa ja jatkoi Euroopan Cupin finaaliin. Tappiostaan huolimatta niinä elokuisina iltoina vuonna 1977 Tappara oli todella Euroopan kiekkomaailman huipulla.

Moskovan ZSKA ei ollut mikä tahansa jääkiekkoseura. Se oli Neuvostoliiton armeijan keskusurheiluseura, jonne haalittiin koko valtavan maan parhaimmat lahjakkuudet. Kaikille se ei aina maistunut, mutta niin oli maan ja ajan tapa. Hyvän esimerkin antoi huipputaitava hyökkääjä Helmuts Balderis, joka oli siirretty Riian Dynamosta ZSKA:han juuri kesällä 1977. Tampereella Balderis istui joukkueen bussissa aina yksin, mitä ihmeteltiin joukkueelle järjestetyn tulkin Seppo Niemen välityksellä.

– Minä olen leipuri Riiasta, nämä muut ovat sotilaita. Minä en veljeile sotilaiden kanssa, Balderis vastasi tylysti.

Pelaajien pakkosiirtäminen Neuvostoliiton ykkösseuraan tarkoitti sitä, että ZSKA oli käytännössä yhtä kuin maan maajoukkue, joka voitti maailmanmestaruuksia ja olympiakultia liukuhihnalta. Kesällä 1977 Neuvostoliitto oli voittanut maailmanmestaruuden 12 kertaa edellisinä 14 vuotena, olympiakultaa se oli napannut neljä kertaa putkeen 1964, 1968, 1972 ja 1976.

Ja kun ZSKA:n seurajoukkueessa pelasivat yhtä kentällistä lukuun ottamatta kaikki maajoukkuepelaajat, oli itsestään selvää, että myös ZSKA hallitsi seurajoukkuekiekkoilua. 20 vuoden aikana ennen vuoden 1977 Tappara-otteluita se oli voittanut Neuvostoliiton mestaruuden 14 kertaa. Euroopan Cupin se oli voittanut kahdeksan kertaa edellisinä yhdeksänä vuonna. Sillä ainoalla muulla kerralla se ei ollut mukana Cupissa, kun Neuvostoliiton mestaruus oli lipsahtanut muualle.

Euroopan Cupin ohjelma pahasti myöhässä

Kiekkokalenterin ongelmien tuomien viivästysten takia elokuussa 1977 Hakametsässä pelattiin vuoden 1975 (!) Euroopan Cupin finaalipaikasta. ZSKA marssitti Tampereelle joukkueen, jossa oli 12 pelaajaa keväällä maailmanmestaruuden voittaneesta Neuvostoliiton joukkueesta. Kirkkaimpina tähtinä joukkueessa loistivat maalivahti Vladislav Tretjak ja ykkösketju Boris Mihailov – Vladimir Petrov – Valeri Harlamov. Tähtirykelmä tuli Tampereelle vieläpä hyvin valmistautuneena, sillä se oli pelannut ja voittanut Länsi-Saksassa kahdeksan harjoitusottelua ennen Tampereelle tuloaan.

– Nimet ovat kovia ja niihin on suhtauduttava vakavalla mielellä, Tapparan valmennusryhmään kuulunut Rauno Korpi sanoi ennen pelejä. – Tosimielellä lähdetään pelaamaan, onhan kyseessä jo pelkästään kunniakysymys. Harvoin suomalaisjoukkue edes pääsee pelaamaan näin nimekkäitä kiekkoilijoita vastaan.

Cup-muodossa kummallakin joukkueella oli kotiottelunsa, mutta Moskovan miehille kävi oikein hyvin, että kumpikin osaottelu pelattiin Tampereella. Taustalla oli totta kai ZSKA:n tieto omasta ylivoimastaan, mutta historiaa tuntevat keksivät varmasti myös muita syitä, miksi neuvostoliittolaisjoukkue pelasi ihan mielellään oman maan ulkopuolella Lännessä.

Tiistaina 23.8. Hakametsässä pelattiin Tapparan kotiottelu. ZSKA:n “kotiottelun” vuoro oli samassa paikassa heti seuraavana päivänä keskiviikkona.

– Kestävyytemme ainakin riittää ja aiomme repiä rahkeemme äärimmilleen, Tapparan päävalmentaja Kalevi Numminen vakuutti pelipäivien lähestyessä. – Koetamme luoda Tapparaan sellaisen hengen, joka veisi ZSKA:n kavereilta turhat luulot heti alkuunsa.

Tapparalle historiallinen voitto!

Tappara yllätti kaikki voittamalla ensimmäisen osaottelun maalein 2-1. Se yllätti myös luultavasti omat kannattajansa, joita oli “varman tappion” odotuksessa tullut Hakametsään paikalle vain 3654, noin kaksi tuhatta vähemmän kuin edellisellä sarjakaudella oli yleisökeskiarvo.

Yllätysvoiton avaimena Tapparalla oli ennen kaikkea Antti Leppäsen maalivahtipeli. “Leppä” torjui pelissä peräti 49 kertaa, niistä 25 kertaa toisessa erässä. Vain Harlamov onnistui ohittamaan hänet toisen erän myllytyksessä.

– Tänään oli todella hyvä päivä. Pari kertaa en edes nähnyt mistä kiekko tuli, mutta osasin aavistaa ja sain jalkani sopivasti kiekon tielle, ”Leppä” myhäili pelin jälkeen. – Onneahan minulla oli, mutta sitä täytyy ollakin. Eiköhän viime vuodesta parantuneella kunnollakin ole silti vähän osuutta asiaan. Olen niin usein pelannut venäläisiä vastaan, että tiedän mitä he tekevät. Kikka ja kuvio on aina sama. Niin oli tänäänkin.

Tapparan maalit iskivät Jukka Porvari ja Juha Silvennoinen. Porvari vei kirvesrinnat johtoon 10 minuutin pelin jälkeen pienestä kulmasta lähteneellä laukauksella, joka Pekka Marjamäen maskin ansiosta yllätti Tretjakin. Harlamov tasoitti toisessa erässä venäläistyypillisen syöttökuvion päätteeksi, mutta kolmannessa erässä kahdeksan minuutin pelin jälkeen Tappara meni uudelleen johtoon. Silvennoinen nappasi kiekon kaukalon päädyssä ja kiepautti sen vanhanaikaisella ohi Tretjakin.

Itävieraat painostivat kovasti lopussa, mutta Leppänen piti maalinsa puhtaana. Tappara vei yllätysvoiton!

Uutena miehenä Neuvostoliiton maajoukkueen ja ZSKA:n seurajoukkueen valmennuksen ottaneelle Viktor Tihonoville tappio oli karvas ja hän laittoi median eteen kakkosvalmentajansa Viktor Kuzkinin.

– Tappara oli miellyttävä taisteleva joukkue. Se pelasi todella hyvin, sillä nyt me emme voineet näyttää yleisölle parasta peliämme. Meidän kuviopelimme ei näet onnistunut, kun kentällä ei ollut tilaa, Kuzkin kommentoi ja kehui vuolaasti myös Leppäsen maalivahtipeliä.

– Me olimme vähän huonoja nyt, mutta huomenna pelaamme varmasti paremmin, sillä tämä häviö oli monelle pelaajallemme todella tarpeen, ZSKA-valmentaja lupasi.

Esiripun takana häviön merkitystä korostettiin rankemmin kuin median edessä. Päävalmentaja Tihonov ei tappioita sulattanut, vaan jokainen ottelu piti voittaa. Häviämisestä rankaistiin, niinpä Tihonov pidätti pelaajilta päivärahat keppikannustimena seuraavaa peliä varten.

Tapparalta hyvä nousu toisessakin pelissä

Toisessa osaottelussa ZSKA:n piti siis voittaa Tappara kahdella maalilla estääkseen suuryllätyksen. Tapparalle finaalipaikkaan riittävä tulos olisi tasapeli. Yleisö oli vähän havahtunut tiistain yllätysvoitosta ja tuhatkunta katsojaa lisää oli löytänyt tiensä halliin. He saivatkin nähdäkseen todellisen trillerin.

ZSKA oli lupaustensa mukaisesti parempi toisessa ottelussa, se karvasi vauhdilla ja pelasi kovaa. Vladimir Vikulovin ja Boris Mihailovin osumat veivät avauserässä ZSKA:n kahden maalin johtoon, mutta Jukka Hirsimäki kavensi onnekkaasti vielä juuri ennen taukosummeria. Toisessa erässä moskovalaiset näyttivät kuitenkin menevän menojaan, kun Harlamovin ja Aleksandr Voltshkovin maalit veivät ZSKA:n 4-1 -johdossa päätöserään.

– Viimeisellä tauolla sanoin pojille, että mitään ei vielä ole menetetty. Pyyhkeen heittäminen kehään kahden erän jälkeen ilmeisen tappion siintäessä ei tullut edes mieleen, Kallu Numminen kertoi pelin jälkeen.

Kolmannen erän alussa Tappara-tulokas Jorma Sevón veivasi maajoukkuepakki Gennadi Tshigankovin solmuun, ja tämän oli pakko kampata rangaistuslaukauksen arvoisesti. Martti Jarkko huijasi Tretjakin rankkarissa ja kavensi lukemiksi 2-4.

Vjatsheslav Anisin vei ZSKA:n uudelleen kolmen maalin johtoon vain pari minuuttia myöhemmin, mutta Tappara ei suostunut luovuttamaan. Pekka Marjamäki teki kahdesti esityön, Pertti Ansakorpi maalasi kahdesti, ja Tappara nousi maalin päähän. Kahden pelin yhteistulos oli taas tasoissa 6-6. Jälkimmäinen “Mussun” maaleista syntyi seitsemän minuuttia ennen loppua.

Molemmilla oli vielä paikkansa lisämaaleihin, mutta niitä ei nähty, vaikka Leppäsen vieressä tolppakin kilisi pari kertaa. Lopussa kentällä käytiin jo niin kuumana, että ruotsalaistuomari Ulf Lindgren rauhoitti joukkueita kapteenien puhuttelulla.

Kun Tappara oli voittanut ensimmäisen pelin 2-1 ja ZSKA toisen 5-4, yhteisnumerot olivat tasan. Finaalipaikka piti ratkaista rangaistuslaukauskilpailulla.

Laukauksen päässä finaalista rankkarikisassa

Rankkarikisa suoritettiin kolmella laukojaparilla. Tapparan kolmesta ensimmäisestä laukojasta Marjamäki onnistui, Jarkko ja Keijo Männistö eivät. Samoin ZSKA:lta onnistui ainoana Harlamov, kun Leppänen torjui Vladimir Petrovin ja Balderiksen yritykset.

Kisaa jatkettiin toisilla kolmikoilla. Jukka Alkula teki maalin, mutta hänen jälkeensä Sergei Kapustin, Pertti Koivulahti ja Vikulov eivät onnistuneet. Kuudentena laukojana Jukka Porvarilla oli mahdollisuus sinetöidä vuoden urheilusensaatio, mutta Tretjak onnistui torjumaan. Tappara oli edelleen maalin johdossa ja ZSKA:lla yksi ampuja jäljellä. Pakkotilanteessa Mihailov onnistui – tolpan kautta.

– Tiesin ihan tarkkaan mihin se “Käppyrä” ampuu, mutta en vaan ylettynyt eteen, maalivahti Leppänen harmitteli vielä kolme vuosikymmentä myöhemmin.

Kisa jatkui seuraavilla kolmella laukojalla, ja nyt maailmanmestareita vilisseen ZSKA:n materiaalin laajuus alkoi näkyä. Kolmannesta kolmikosta Tapparasta ei osunut enää yksikään, yrittäjinä Oiva Oijennus, Lasse Litma ja Hannu Haapalainen. ZSKA:sta Anisin ei ensin onnistunut, mutta kisan 17. laukojana Aleksander Lobanov teki maalin, joka riitti voittoon Tretjakin torjuttua Haapalaisen laukauksen. Kisa käytiin kuitenkin loppuun, ja Boris Aleksandrov teki rankkarikisan loppunumeroiksi 4-2. Koko kaksipäiväinen rupeama kirjattiin ZSKA:n eduksi siis 10-8.

Tihonov: “Tappara onnistui 100-prosenttisesti.”

Tapparasta suurimmat kehut otteluparista keräsivät Leppäsen lisäksi Marjamäki, Porvari ja Pertti Koivulahti. Varsinkin Marjamäen temput kiekon kanssa, harhautukset ja valelaukaukset, olivat myrkkyä itänaapurin tähdille. Jälkimmäistä ottelua kehuttiin jopa vuonna 1975 MM-kisojen parhaaksi pakiksi nimetyn Marjan uran parhaaksi peliksi.

Ennen pelejä Tappara-valmentaja Kallu Numminen uhosi Tapparan fyysisen kunnon ja henkisen kantin kestävän ZSKA:n kanssa. Uho ei ollut turhaa, sillä juuri niillä osa-alueilla Tappara onnistui.

– Vaikka olimme kolme maalia häviöllä, emme heittäneet kirvestä kaivoon ja teimme tempun, johon tuskin kukaan ennen peliä uskoi, Kallu Numminen kiitteli joukkuettaan pelin jälkeen.

– Nämä ottelut antoivat pojille itseluottamusta. Juuri sitä suomalainen jääkiekkoilu tarvitsee pystyäkseen lopulliseen läpimurtoon. Maajoukkuetta ajatellen sain hyviä vinkkejä lähinnä taktiseen puoleen. Venäläiset ovat pysäytettävissä, jos heihin isketään kiinni oikealla hetkellä, Kallu jatkoi.

Ihan vielä ei ollut kuitenkaan suomalaisten aika. Muutamaa kuukautta myöhemmin perinteisessä Izvestija-turnauksessa Neuvostoliitto voitti Suomen 7-3. Seuraavan kevään MM-kisoissa lukemat olivat 6-3. Ensimmäistä isoa voittoa Neuvostoliitosta saatiin odottaa vielä kymmenen vuotta eteenpäin.

ZSKA:n valmentaja Viktor Tihonov selitti joukkueensa vaikeuksia Tapparaa vastaan kovalla peruskuntoharjoittelulla, kun fyysinen rasitus on ollut suurta.

– Tappara onnistui meitä vastaan käsittääkseni 100-prosenttisesti, Tihonov kertoi semifinaalipeleistä kotimaansa lehdistölle. – Meillä oli kuitenkin otteluissa lähes koko ajan peli hallussamme. Ensimmäisessä pelissä pelaajamme laukoivat 60 kertaa maalia kohti, Tappara vain 12 kertaa. Toisessa ottelussa pelaajat lopettivat pelin turvallisen tuntuisessa kolmen maalin johdossa, ja Tappara pääsi kaventamaan.

– Hyökkääjämme tekivät taktisia virheitä, yhteispeli oli rikkonaista. Miesylivoimaa ei osattu käyttää hyväksi. Parin hyökkäysketjun pelistä puuttui yhteisymmärrys. Rangaistuslaukauksissakaan johtavat pelaajamme kuten Petrov, Balderis, Kapustin ja Vikulov eivät loistaneet, Tihonov tilitti.

Champions Hockey League jatkaa Euroopan Cupin perintöä

Vuoden 1975 Euroopan Cupin finaaleihin (vuonna 1977) meni siis jälleen kerran ZSKA, joka kaatoi Kladnon finaaliotteluissa lukemin 6-0 ja 4-2. Kladno nappasi voiton seuraavana vuonna, mutta peräti 13 seuraavaa meni taas ZSKA:lle.

Tapparalle pahasti myöhässä pelattu Euroopan Cup oli sen verran rankka, että se oli jo etukäteen luopunut paikastaan samana vuonna pelattavaksi aiotusta vuoden 1977 mestarien Cupista. Vuoden 1979 mestari-Tappara oli kuitenkin taas mukana kisaamassa Euroopan seurajoukkuemestaruudesta ja sai hopeaa. Voittaja oli tietenkin ZSKA. Silloin Cup ratkaistiin alkupelien jälkeen neljän joukkueen finaaliturnauksella, jossa Tappara voitti tšekkoslovakialaisen Slovan Bratislavan peräti 10-2 ja ruotsalaisen Modon peräti 13-3, mutta hävisi ZSKA:lle 0-8.

Mitalisijoille Tappara ylsi myös vuosina 1983 ja 1988, jolloin se sijoittui kolmanneksi. Vuonna 1983 Cupin lopputurnaus pelattiin Tampereella. Tapparan ja voittaja-ZSKA:n lisäksi mukana olivat tšekkoslovakialainen Dukla Jihlava ja länsisaksalainen SB Rosenheim.

Euroopan Cup lopetettiin vuonna 1997, ja sen korvaajina ovat sittemmin toimineet mm. EHL, Continental Cup ja European Trophy -turnaus. Viimeisimpänä Euroopan seurajoukkueiden mestaruutta ratkomaan on perustettu Champions Hockey League.

2010-luvun lopun lähestyessä jo useamman kauden pyörinyt Champions Hockey League on tuonut kiekkokartalle uskottavan Euroopan laajuisen seurajoukkueiden välisen liigan monen aiemman yrityksen jälkeen. Ensimmäistä kertaa eurooppalaisten seurajoukkueiden kesken pelattavasta sarjasta puhuttiin vakavasti jo 1970-luvun alussa. Sen synnytysprosessi oli pitkä ja vaivalloinen – ja lopulta mitään ei syntynytkään. Yritys oli kuitenkin varsin varteenotettava.

1970-luvun alussa jääkiekon MM-kisat olivat pienessä kriisissä, kun Kanada oli jättäytynyt pois kansainvälisestä kiekkoilusta. Neuvostoliitto oli edellisen viidentoista vuoden aikana noussut ylivoimaiseksi voimaksi kansainväliseen jääkiekkoon, eikä Kanada pystynyt enää amatöörijoukkueillaan vastaamaan siihen. Kanada olisi halunnut MM-kisoihin mukaan NHL:n ammattilaispelaajansa, mutta heitä ei sallittu. Samaan aikaan neuvostoliittolaiset pelaajat harjoittelivat täysin ammattimaisesti vuoden ympäri ollen vain nimellisesti jääkiekkoamatöörejä, joiden “virallinen” työpaikka oli armeijassa.

NHL:n joukkuemäärän kasvaminen ja viimeistään kilpailevan pohjoisamerikkalaisen WHA-liigan syntyminen vuonna 1972 moninkertaisti paitsi ammattilaispelaajien palkat myös työpaikkojen määrän. Parhaat amatööripelaajat napattiin ammattilaisiksi ja lisää huippupelaajia alettiin hakea myös Euroopasta, ensin Ruotsista, myöhemmin myös Suomesta. NHL oli ollut melko sisäsiittoinen ja rostereissa oli lähes yksinomaan kanadalaisia pelaajia, mutta WHA lähti ammentamaan reilummin myös eurooppalaista lahjakkuutta.

Oman ratkaisuehdotuksena Euroopassa esiin nousseille jääkiekko-ongelmille toivat amerikkalaiset, pääasiassa NHL:n Detroit Red Wingsiä edustaneet kiekkojohtajat. He olivat valmiit tuomaan oman vuosikymmenien mittaisen osaamisensa mukanaan ja auttamaan käynnistämään Eurooppaankin huipputason ammattilaissarjan, joka pystyisi kilpailemaan NHL:n kanssa mutta myös edesauttaisi vastaamaan Neuvostoliiton ylivoimaisuudelle kansainvälisillä kentillä.

Mutta olivatko Detroitin NHL-miehet liikkeellä Euroopassa täysin vilpittömin mielin – vai oliko kyseessä Troijan hevonen, jonka avulla olisi saatu vahva ote parhaisiin eurooppalaisiin pelaajiin ennen kuin Pohjois-Amerikan muut seurat ehtisivät apajille?

Eurooppalainen ammattilaisliiga vastineeksi NHL:lle

Kansainvälisen jääkiekkoliiton puheenjohtaja John “Bunny” Ahearne halusi pitää parhaat eurooppalaiset pelaajat kotimaissaan. Vastineeksi NHL:n rahahoukutuksille hän kannatti vastaavanlaisen ammattilaisliigan perustamista Eurooppaan. Ensimmäiset puheet sellaisesta sarjasta pidettiin jo vuonna 1969.

Pitkään viritelty ammattimainen Eurooppa-liiga perustettiin virallisesti syyskuussa 1972. Liigan puheenjohtajaksi nimettiin NHL:n Detroit Red Wingsissä osakkaana ollut yhdysvaltalainen Joe Besch. Mukana oli viisi maata: Suomi, Ruotsi, Länsi-Saksa, Sveitsi ja Englanti. Ensimmäisessä visiossa liiga aloittaisi vuoden päästä, lokakuussa 1973, joukkueet pelaisivat 60 ottelun runkosarjan, ja lopuksi Euroopan liigan voittaja pelaisi NHL:n mestarijoukkuetta vastaan panoksena koko maailman ammattilaismestarin titteli.

Ruotsalainen sanomalehti Aftonbladet osasi joulukuussa 1972 kertoa, että Liigassa olisivat mukana Tukholma, Göteborg, Lontoo, Zürich ja Helsinki. Tukholmalaiset seurat Djurgården, AIK ja Södertälje olivat jo perustaneet yhteisen liikeyrityksen kokoamaan kaupunkiin ammattilaisjoukkuetta.

Ammattilaisliigan Suomen yhteysmiehen ja HIFK:n jääkiekkopäällikön Göran Stubbin mukaan Suomi ei ollut vielä käynyt virallisia neuvotteluita ja niiden aika olisi vasta alkuvuonna 1973. Mukaan päätöksentekoon piti saada kotimainen jääkiekkoliitto ja muita seuroja, koska kyse ei ollut vain IFK:n hankkeesta.

Suomen jääkiekkoliiton toimitusjohtajan Esko Paltasen mukaan Suomi oli liigan suhteen odottavalla kannalla. Tasapaino ammattilaisjoukkueen, olympiakelpoisen joukkueen ja seurajoukkueiden välillä olisi löydyttävä ennen kuin osallistumiselle voitaisiin antaa lopullinen puolto.

– Lisäksi talouspuoli on ratkaiseva asia. Liigassa olisi pitkät matkat, verot ja jäähallivuokrat maksavat. Helsingin jäähalli on uhannut pitää ammattilaisille kovemmat hinnat kuin amatööreille, Paltanen jarrutteli.

IIHF-pomo Ahearne ei ollut tyytyväinen liigan kokoonpanoon, vaan hän halusi Neuvostoliiton ja Tshekkoslovakian mukaan, jotta liiga vastaisi kovia urheilullisia tavoitteita. Neuvostoliitto oli kuitenkin epäileväinen, koska sille MM-kisat ja olympialaiset olivat huipputärkeitä myös poliittisesti, eikä se siksi halunnut pelaajilleen ammattilaisstatusta. Neuvostoliitto antoi epävirallisesti ymmärtää katselevansa ensin vuoden ajan, miten ammattilaisliiga pyörii käytännössä, ja tekevänsä sitten päätöksensä mukaantulosta. Tshekkoslovakia ei halunnut osallistua edes vaikka Neuvostoliitto osallistuisikin.

Tappara mukaan ammattilaisliigan kuvioihin

Maaliskuussa 1973 Frankfurtissa järjestettiin taas ammattiliigan suunnittelukokous, jota johti yksi hankkeen päärahoittajista, Detroit Red Wingsin omistaja ja NHL:n puheenjohtajanakin toiminut Bruce Norris. Suomen yhteyshenkilö Göran Stubb oli saanut Suomesta tuekseen Tapparasta puoliammattilaisjoukkueen tehneen toimitusjohtaja Mikko J. Westerbergin.

Viiden joukkueen ja paikkakunnan suunnitelmiin olikin lisätty nyt Suomestakin toinen, Tampereella pelaava joukkue. Liigan talouspuolesta osattiin kertoa, että päätulot tulisivat lipunmyynnistä. Mainokset ja televisio-oikeudet toisivat vain 30 prosenttia tuloista. Suomessa tv-oikeuksista oli neuvoteltu Mainos TV:n kanssa.

– Tappara ja HIFK lähtevät ammattilaisliigaan, jos jääkiekkoliitto suhtautuu asiaan myönteisesti, Westerberg kertoi kokouksen jälkeen. – Tapparan tarkoituksena on lähteä leikkiin mukaan puoliammattilaisina. Missään tapauksessa emme hylkää jääkiekkoliittoa.

Puoliammattilaisuudella Westerberg tarkoitti samaa asiaa, mitä Tappara oli tehnyt Suomen mestaruussarjassa jo parin kauden ajan. Pelaajat jatkaisivat Montreal-Urheilu Oy:n palkkalistoilla eivätkä siis virallisesti saisi palkkaa jääkiekon pelaamisesta eivätkä siten olisi “oikeita” ammattipelaajia. Tappara pelaisi ammattilaisliigan lisäksi toisella, nuoremmista pelaajista koostetulla joukkueella edelleen mestaruussarjassa ja peluuttaisi mahdollisuuksien mukaan myös ammattiliigalaisia kotimaankin peleissä.

Helsingissä myös Jokerien puoli oli tullut mukaan ammattilaisliigan keskusteluihin. Jokeri-pomo Aimo Mäkinen ottikin heti kantaa Westerbergin puheisiin:

– Westerberg ei voi päättää, pelaako Tappara Euroopan liigassa. Mies on pitänyt liian suurta ääntä raakileasteella olevasta asiasta. Eihän vielä ole selvitetty veroja, pelipaikkoja, pelaajien mahdollisuuksia, Mäkinen puhkui.

Tapparan mahdollista osallistumista enemmän Mäkistä korpesi, kun Westerbergin puheissa Helsingin joukkue oli HIFK. Olihan Jokerit vain viikkoa aiemmin kukitettu Suomen parhaaksi joukkueeksi mestaruussarjassa.

– Jos minä menen mukaan osakeyhtiöön, niin varma on ettei yhtiön nimi ole IFK. Yhtä hyvin Jokerit voi pelata sellaisenaan Euroopan liigassa. Jos joku on eri mieltä, niin olen valmis järjestämään ottelun. Voittaja menee ammattiliigaan.

Viikko Mäkisen avautumisen jälkeen hän ja Jokerit olivatkin mukana. Jokerien Mäkinen ja Timo Haapaniemi sekä HIFK:n Stubb ja Frank Moberg olivat osakkaina, kun Helsingissä Tukholman tapaan perustettiin yhtiö valvomaan pääkaupungin etuja ammattilaisasiassa. Seurojen yhdistymisestä ei ollut kyse, vaan molemmat jatkaisivat mestaruussarjassa tavalliseen tapaan HIFK:na ja Jokereina. Ammattilaisliigaan ne kokoaisivat kuitenkin yhdessä joukkueen. Myöhemmin Helsingin ammattilaisjoukkue saisi nimenkin, joka ei tosiaankaan ollut IFK, kuten Mäkinen oli vannonut. Helsingin joukkueen nimi oli Jokers.

Tampereella Mikko J. Westerberg oli aluksi puhunut ammattiliigaan osallistujaksi Tapparan, mutta kevään edetessä hänkin kääntyi Helsingin linjoille ja suunnitteli yhteistyötä Ilveksen kanssa.

– Olen heittänyt heille alustavan ehdotuksen ja neuvotteluja tullaan käymään. Ammattiliigan tulon jälkeen ei ole mahdollista, että Tampereella kolme joukkuetta olisi Suomen mestaruussarjassa ja yksi ammattilaisliigassa. Lähtisin siitä, että yhdellä joukkueella mentäisiin ammattilaisliigaan, ja mestaruussarjassa pelaisivat KooVee ja sitten toinen muodostettava joukkue, joka ottaisi esimerkiksi Tapparan tai Ilveksen paikan mestaruussarjassa, Westerberg hahmotteli.

Westerbergin suunnitelmissa Tappara ja Ilves jäisivät pyörittämään junioritoimintaa kuten tähänkin asti, mutta edustustasolla niillä olisi kaksi yhteistä joukkuetta, ammattilaisjoukkue ja mestaruussarjajoukkue. Mutta millä nimellä ne pelaisivat?

– Ammattilaisliigaan ei mentäisi mahdollisesti Tapparan nimellä eikä Ilveksen nimellä mestaruussarjaan, vaan näistä joukkueista voitaisiin käyttää nimeä Tampere. Mentäisiin Tampereen nimellä ammattilaisliigaan ja Suomen mestaruussarjaan, ehdotti Westerberg.

Kaupungin yhteiselle ammattilaisjoukkueelle Westerberg oli laskenut talouslukuja 7500 hengen katsojakeskiarvolla. Hän uskoi pelitason nousemisen, kanadalaisen sähinän ja shown houkuttelevan väkeä katsomoihin.

Westerbergin ehdotus ei kuitenkaan saanut vastakaikua Ilvekseltä, joka ei ollut edes virallisesti keskustellut asiasta.

– Miksi ilmapallostakaan puhuisi ennen vappua? vertasi Ilveksen toiminnanjohtaja Seppo Helle. – Mitä iloa ammattilaisliigasta kenellekään on? Kiinnostaako tamperelaisia katsojia jostain Länsi-Saksasta, Sveitsistä tai Lontoosta sikäläisistä pelajista ja muutamilla toisen ja kolmannen luokan kanadalaisilla vahvistettu joukkue? Uskon katsojien haluavan mieluummin hyvää SM-sarjan ottelua. Tampere-Lontoo -ottelu ei voi olla kultakaivos järjestäjällekään.

Ilves ei ollut mukana.

Kovaa vastarintaa

Kuten Ilveksenkin asenne kertoi, ammattilaisliigan kohdalla Tampereella toistui sama asia kuin muutamaa vuotta aiemmin Mikko J. Westerbergin otettua Tapparan johtoonsa ja tehtyä pelaajista puoliammattilaisia: epäiltiin, vastustettiin ja jarrutettiin. Mukana epäilijöissä oli myös Tappara ry, jonka kanssa Westerbergin vuokrasopimus edustusjoukkueesta oli juuri rauennut eikä uutta ollut vielä syntynyt.

– Mikko J. Westerberg ei ole oikeutettu liittämään Tapparan pelaajia ammattilaissuunnitelmiinsa eikä myöskään ole oikeutettu neuvottelemaan Tapparan nimissä minkäänlaisesti yhteistoiminnasta Ilveksen tai jonkun muun kanssa mahdollisen ammattijoukkueen perustamisesta eikä siitä, millaisena Tappara ry esiintyy tulevaisuudessa Suomen mestaruussarjassa, jyrähti Tappara ry:n johtokunnan jäsen Seppo Suuripää.

Tappara ry ja Westerberg pääsivät nopeasti kuitenkin uuteen sopimukseen, ja Westerbergin pyrkimykset ammttilaisliigaan saivat jatkua.

Tampereen kaupunginvaltuustoonkin kuulunut Suuripää piti Euroopan ammattilaisliigaa haitallisena Suomen kiekkoilulle. Hänen pelkonaan oli, että liigasta oikeasti tulisikin merkittävä sarja ja se rokottaisi suomalaisia urheiluseuroja ja niiden juniorikasvatustyötä, joka silloin siirtyisi yhteiskunnan velvollisuudeksi.

Tampereen jäähallin isännöitsijä Pentti Heinonen oli samoilla linjoilla. Ammattilaisille oli asiaa Hakametsään vain, jos muulta toiminnalta jää tilaa ja ihan eri hinnalla kuin tavallisilla seuroilla. Kaupunki subventoi tavallista seuratoimintaa alhaisilla vuokrilla seurojen tekemän nuorisotyön takia, mutta ammattilaisten kohdalla sitä ei tehtäisi ja lisäksi pitäisi ottaa huomioon jäähallin rakennuskustannusten kuoletukset, korot sekä hoitokulut. Vuokra olisi aivan toista kuin sarjaseurojen maksama 20 prosenttia pääsylippujen bruttotuotoista.

– Jos Tampereella on kotimaisessa sarjatoiminnassa ammattilaiskaudella yhtä monta joukkuetta kuin tällä hetkellä, ei ammattilaisilla ole asiaa jäähalliin. Tilaa ei ole nytkään riittävästi. Jäähalli on rakennettu verorahoilla, kuntalaiset ovat ensisijaisia käyttäjiä, vieraat vasta toissijaisia. Ja jos vapaata aikaa ammattilaisille löytyisikin, niin liiketoimintaperiaatteen mukaan vuokraprosentti olisi jotain ihan muuta, Heinonen linjasi.

Helsingin jäähalli ei ollut määritellyt kantaansa, koska “kukaan ei ole kysynyt”. Nordenskiöldinkadulla aiottiin edelleen odottaa IIHF:n ja sitä myöten Suomen jääkiekkoliiton suhtautumista ammattilaisiin ja myötäillä sitä.

– Käytännössä emme rasittaisi jäähallia lisää lainkaan. Edustamme IFK:ta ja Jokereita. Toinen jatkaa mestaruussarjassa ja toinen joukkue siirtyy ammattilaiseksi. Edustamme 80 prosenttia Helsingin juniorityöstä. Toivon että se otetaan huomioon. Jos saamme liigan myönteisesti käyntiin, pystymme hyvinkin pian rakentamaan harjoituskentän myös junioreille, Helsinki Jokersin edustaja Göran Stubb sanoi.

Jos kotikaupungin halli sulkisi ovensa ammattilaisilta, Helsingin ammattilaisosakeyhtiö oli valmis pelaamaan jopa ulkomailla. Listalla Helsingin jälkeen olivat ensin hallit Vaasassa, Lahdessa ja Forssassa. Niiden jälkeen listalla oli Kööpenhaminaa, Västeråsia, Amsterdamia ja Keski-Eurooppaa.

Mikko J. Westerbergillä oli vastaus halliongelmaan:

– Jos ammattilaiset eivät pääse Suomessa nykyisiin jäähalleihin, Bruce Norris on valmis rahoittamaan Suomeen uuden hallin. Piirustukset ovat jo valmiit.

“Tavoite saada Eurooppaankin NHL:n kaltainen 16 joukkueen ammattilaissarja.”

– Me amerikkalaiset haluamme asettaa asiantuntemuksemme ja kokemuksemme eurooppalaisten käytettäväksi. Haluamme saada Keski-Euroopan ja Englannin innostumaan jääkiekosta ja luistelemisesta. Kaikki se raha, jota esimerkiksi Helsingin seura käyttää ja tuottaa, pysyy Suomessa. Se on varmaa, vakuutteli Euroopan liigan puheenjohtaja Joe Besch.

Besch jatkoi, että Euroopan liiga tekee kaiken yhteisymmärryksessä amatööriliittojen kanssa eikä aio ajautua riitoihin kansainvälisen tai kansallisten liittojen kanssa. Sananvalta mm. pelaajien rangaistuksissa ja sellaisissa asioissa pysyisi edelleen liiton valvonnan alla ja ne tehtäisiin kansallisten liittojen sääntöjen mukaan. Hän vetosi liittoihin myös uhkaamalla suoraan, että Neuvostoliitto tulee aina vain ylivoimaisemmaksi jääkiekkomahdiksi ja että NHL vie Euroopan tähdet, mikäli Eurooppaan ei synny omaa ammattilaisliigaa. NHL ja Euroopan liiga olivat tehneet etupiirisopimuksen, joka piti ensin mainitun näpit kurissa pelaajista ainakin toistaiseksi. Tosin kilpailevaa liigaa WHA:ta NHL:n kanssa tehty sopimus ei sitonut.

– Niin kauan kuin neuvottelemme Euroopan liigasta, NHL ei vie yhtään pelaajaa Suomesta tai Ruotsista. Jos liigan suhteen luovutetaan, 9-15 pelaajaa lähtee heti NHL:ään, Besch vihjasi ja jatkoi mahdollisuudella saavuttaa Neuvostoliiton etumatka:

– Ainoa keino pysyä kyydissä on siirtää jääkiekkoilu kaikkien maiden huipputasolla päätoimiseksi ja mahdollistaa kovempi harjoittelu samoin kuin Neuvostoliitossa ja Tshekkoslovakiassa.

Myös pelaajille Beschillä oli tarjota lupauksia. – Pelaajien vakuutukset ja eläketurvat ovat todella hyvät. Nämä asiat osaamme järjestää NHL:stä saamillamme kokemuksilla. Kannustamme ja autamme koulutuksessa. Pelaajilla on tilaisuus avartaa näkemystään ja samalla nauttia kunnollisista sosiaalisista eduista.

Besch tarkensi Euroopan liigan osallistujajoukkueiden tulevia koostumuksia. Ruotsin ja Suomen molemmat joukkueet saavat valita pelaajansa vapaasti omasta maastaan. Länsi-Saksan joukkueessa on muutama paras keskieurooppalainen pelaaja, loput olisivat Suomen ja Ruotsin joukkueista ulos jääneitä. Lontoossa pelaisi kokonaan kanadalaisista koottu joukkue, joka käytännössä oli Detroit Red Wingsin farmijoukkue. Keski-Euroopan joukkueen rahoittajana toimi Minnesota North Stars. Suomalaisjoukkueillekin oli luvattu pientä tukea aloittamisen riskin pienentämiseksi.

Sarjamuotoon oli tullut nyt playoffit neljän parhaan kesken. Niiden voittajat pelaisivat Neuvostoliiton ja Tshekkoslovakian parhaita seurajoukkueita vastaan. Lopuksi paras joukkue kohtaisi Stanley Cupin voittajan.

– Tavoite on saada Eurooppaankin NHL:n kaltainen kuudentoista joukkueen ammattilaissarja, Besch sanoi. Myöhemmin tavoiteltua joukkuemäärää pudotettiin 12-14 joukkueeseen.

Ammattilaisliiga alkaa syksyllä – Helsingille ja Tampereelle vuoden lykkäys

Toukokuussa 1973 kaikki olivat varmoja, että Euroopan ammattilaisliiga aloittaa toimintansa seuraavana syksynä. Suomalaisjoukkueiden kohdalle piirrettiin kuitenkin vielä kysymysmerkki, sillä Suomessa haluttiin pelata vuoden 1974 MM-kotikisat ennen kuin parhaista pelaajista tehtäisiin ammattilaisia ja siten edustuskelvottomia MM-kisoihin. Osanottomaksu Euroopan liigaan oli ensimmäisenä vuonna 400 000 markkaa, mutta toisena vuonna uudet jäsenet saattaisivat joutua maksamaan jopa miljoonan. Raa’at taloudelliset seikat olivat toisessa vaakakupissa kotikisojen kanssa.

Suomalaisjoukkueet olivat valmiina menemään mukaan heti, jos starttiraha olisi lykkäyksen takia yli tuplaantunut. Niille kuitenkin myönnettiin nykyisillä talousehdoilla ulkojäsenyys Euroopan jääkiekkoliigan ensimmäiselle toimintakaudelle, joka alkaisi 6.10.1973 Lontoon, Länsi-Saksan, Göteborgin ja Tukholman voimin. Helsinki ja Tampere olisivat mukana pelaamalla joitakin näytösotteluita muita vastaan, ja vuoden päästä syksyllä 1974 ne olisivat mukana täysvaltaisina jäseninä. Osallistumisen takuumaksutkin oli jo hoidettu.

Liigan ensimmäisen kauden 1973-74 ajaksi suomalaisjoukkueet suojaisivat kumpikin 25 pelaajaa, joiden kanssa NHL-joukkueet tai muut Euroopan liigan joukkueet eivät voisi tehdä sopimuksia. Kun vuoden päästä tulisi aika astua ammattilaisuuden tielle, joukkueet nimeäisivät suojaamistaan pelaajista kumpikin 15 pelaajaa sopimusneuvotteluihin. Niiden jälkeen toinen paikkakunta saisi tehdä tarjouksen toisen suojauslistalta ilman sopimusta jääneille.

Tukholma ja Göteborg olivat jo julkistaneet omat pelaajanimilistansa. Myös suomalaisilla oli valmiina pelaajalistat, mutta niitä ei kuitenkaan annettu julkisuuteen.

Yleisradio kyseli suomalaispelaajien ajatuksia ammattilaisasiasta keväällä 1973. Pronssijoukkue Tapparasta ääneen pääsivät Pertti Ansakorpi ja Ilpo Kuisma. Kumpikin kertoi, ettei jääkiekko tuota heille juuri yhtään rahaa ja että siksikin ammattilaisuuden ajatus oli heille houkutteleva.

– Se mitä tiedetään, niin Suomella on ihan täydet mahdollisuudet lähteä mukaan, jos liitto on puolella ja hallikysymys saadaan ratkaistua. Nykyisestä mestaruussarjasta läheskään kaikki eivät tosin voisi lähteä ammattilaisiksi, on koululaisia, armeijassa olevia ja perhe-elämään sitoutuneita. Valmentaja ratkaisee mahdunko minä mukaan, mutta ainakin aion yrittää, vastasi Ansakorpi.

– Harkitsisin vakavasti ammattilaisliigaan mukaan lähtemistä. Se on erittäin kiinnostava homma, eikä mulla tällä hetkellä olisi mitään sitä vastaan, sanoi Kuisma.

Kansainvälisen jääkiekkoliiton puheenjohtaja Bunny Ahearne heitti pelaajille myös lisäporkkanan lupaamalla, että katumapäälle tullut ammattilainen saa amatöörioikeutensa takaisin ilman pitkiä muodollisuuksia ja on siten edustuskelpoinen arvokisoissakin.

Suomalaisten pyytämä ja saama vuoden lykkäys ammattiliigaan osallistumiselle johtui siis pääasiassa tulevista Helsingin MM-kotikisoista 1974, joihin IIHF ei vieläkään hyväksynyt ammattipelaajia mukaan. Suomen jääkiekkoliitto halusi tärkeisiin kisoihin parhaan mahdollisen joukkueen, ammattilaisuus ei saanut sitä tavoitetta estää. Tapparan päävalmentaja Kalevi Numminen oli nimetty myös maajoukkeen valmentajaksi, mutta hänenkin jatkonsa kahdella postilla ratkaisisi ammattilaisliigan käynnistyminen. Jos Tappara lähtisi siihen, maajoukkue joutuisi etsimään vuoden päästä uuden päävalmentajan.

Vaikka kompromissi oli tehty, pientä kitkaa ilmassa oli jääkiekkoliiton ja euroopanliigalaisten välillä. Helsingin ammattilaisorganisaation Aimo Mäkinen, aina värikäs ja valmis sekoittamaan kaikkia soppia, pohti jopa sitä, ettei antaisi pelaajiaan maajoukkueen käyttöön MM-kisoihin. Se olisi ollut kosto liiton ja jäähallien penseydestä ammattiliigalaisia kohtaan. Eri asia sitten on, olisiko sellainen ollut edes mahdollista ja olisivatko pelaajatkaan siihen suostuneet.

European Hockey League – vai sittenkin Eurohockey Tour?

Kesäkuussa, vain muutamia viikkoja sen jälkeen, kun Euroopan ammattilaisliigan oli julistettu alkavan syksyllä ja Suomelle myönnetyn vuoden lykkäyksen jälkeen, tapahtui taas täyskäännös.

Nyt katseet kääntyivät ruotsalaisiin, joiden mielipide ammattilaisuudesta oli jo ensimmäisen puolen vuoden aktiivisen käynnistysyrityksen aikana ehtinyt muuttua kuin suomalainen kesäsää. Joulukuussa tukholmalaisseurat olivat perustaneet yhteistoimintayrityksen, mutta vain kuukautta myöhemmin ne samat seurat sekä Göteborgin ammattijoukkueeksi aiottu Västra Frölunda olivat olleet mukana sanomassa ei ammattilaisjääkiekkoilulle, jonka pelättiin tappavan perinteisen seuratoiminnan, urheiluaatteen, juniorityön ja talkoohengen. Kevään edetessä mieli oli taas muuttunut niin, että toukokuussa ruotsalaiset olivat mukana aloittamassa ammattipelaamista kahdella joukkueella, kunhan syksy koittaisi.

Nyt Ruotsissakin havahduttiin siihen, että seuraavana keväänä maan panos MM-kisoissa jäisi heikoksi ilman ammattipelaajia. Ruotsin jääkiekkoliiton väistyvän puheenjohtajan Helge Berglundin lobbauksen myötä maan kuntainliitto teki päätöksen, ettei ammattilaisilla ole asiaa kunnallisiin halleihin. Yksityisomistuksessa olleen Scandinavium-hallin hallituskin kumosi talvella tekemänsä päätöksen ja kielsi ammattilaisilta pelaamisen hallissaan. Ruotsissa ei ollut nyt yhtäkään hallia, joka sallisi ammattipelit.

Ove Rainer, Berglundin seuraaja Ruotsin jääkiekkoliitossa, toi agendalle aiemminkin jo väläytellyn liittojen vastaiskun ammattilaisliigalle, eräänlaisen nykyisen Eurohockey Tourin esiasteen maajoukkueille. Neuvostoliiton, Tshekkoslovakian, Ruotsin ja Suomen maajoukkueet pelaisivat keskenään maaottelusarjan, jossa ne kohtaisivat toisensa ennen kevään MM-kisoja kuusi kertaa. Maajoukkueliigan voittajalle ajateltiin samaa porkkanaa kuin ammattilaisliigassakin oli suunniteltu: planeetan herruuden ratkaiseminen loppuotteluilla NHL:n Stanley Cup -mestaria vastaan.

Suomen jääkiekkoliiton puheenjohtaja Harry Lindblad puolsi maajoukkueliigaa ammattiliigan sijasta. Hänen mukaansa ammattilaissuunnitelmat olivat epärealistisia. Lippujen hinnat olisi pitänyt kolminkertaistaa, mutta olisiko yleisö suostunut maksamaan niin paljoa.

– Jos samat pelaajat muuttuvat kesän aikana amatööreistä ammattilaisiksi, eivät he silti pelaajina ole sen kummempia kuin ennenkään, Lindblad järkeili. – Sitä paitsi joku länsisaksalainen ammattilaisjoukkue ei voi olla riittävän hyvä vetääkseen yleisöä. Liioin ei ruotsalaisjoukkue kiinnosta enää, kun samat miehistöt kohtaavat toisensa kymmenen kertaa.

Kansainvälisen jääkiekkoliiton johtaja Bunny Ahearne oli myös huolissaan yleisön kiinnostuksen riittävyydestä, mutta hänen huolensa koski maajoukkueliigaa. Ahearne pelkäsi MM-kisojen menettävän kiinnostavuutensa – ja IIHF tärkeimmän tulonlähteensä – jos maajoukkueet pelaavat muutenkin koko ajan toisiaan vastaan. Ahearne oli ammattilaisliigan puolella.

Neuvostoliiton Sovjetski Sport -lehti hyökkäsi Ahearnea kohtaan korruptiosyytöksin. Lehden mukaan IIHF-pomon mielipide oli muuttunut ammattilaisuuden kannalle, koska amerikkalaiset olivat luvanneet rakentaa Isoon-Britanniaan kaksi jäähallia ja perustaa sinne kaksi joukkuetta, jos IIHF on myönteinen ammattiliigalle. Ahearne oli myös Ison-Britannian jääkiekkoliiton johtaja. Lehti piti selvänä, että liiga on suuri vaara Euroopan amatöörikiekkoilulle, sillä tähän asti pelaajia oli siirtynyt NHL:ään vain satunnaisesti, mutta nyt toiminnasta tulisi suunniteltua.

– Uutistoimisto Tassin välittämä juttu on valhetta alusta loppuun saakka. En välittäisi siitä, että minua haukutaan ja sanotaan kehityksen jarruksi, mutta toivoisin, että pysyttäisiin tosiasioissa, Ahearne vastasi syytöksiin.

Ideoita, ajatuksia, pelkoja, syytöksiä, tahtoa, suunnitelmia, epäilyksiä ja puheita riitti kevään ja kesän aikana puoleen ja toiseen. Kaiken tuloksena oli se, että koko Euroopan ammattilaisliiga seurasi suomalaisedustajiensa esimerkkiä ja otti vuoden lykkäystauon. Ammattilaisliiga aloittaisikin kokonaisuudessaan vasta syksyllä 1974.

London Lions, ammattiliigan näyteikkuna Euroopassa

Ammattiliigasuunnitelmat olivat taas jäissä, mutta liigan johtajat Bruce Norris ja Joe Besch perustivat kuitenkin Lontooseen sinne aiotun joukkueen London Lionsin, jonka haluttiin kiertävän ympäri Eurooppaa pelaamassa näytösotteluita eri seuroja vastaan ja pitävän siten ammattilaiskiekkoilua pinnalla. Lionsin kokoonpano täytettiin Detroit Red Wingsin NHL-organisaation pelaajilla, ja sen valmentaja oli Detroitin NHL-joukkueen ex-päävalmentaja Doug Barkley. Kanadalaisten ja kolmen yhdysvaltalaisen pelaajan lisäksi rosterissa oli kolme ruotsalaista, maalivahti Honken Holmqvist sekä hyökkääjät Tord Lundström ja Ulf Sterner. Viidellä pelaajalla oli kokemusta NHL-peleistä.

Lontoota edustavien kanadalaisammattilaisten ja eurooppalaisten amatöörijoukkueiden väliset ottelut eivät sääntöjen mukaan olisi olleet mahdollisia, mutta apu löytyi jälleen Bunny Ahearnelta. Ison-Britannian liitto rekisteröi London Lionsin amatöörijoukkueeksi ja pelaajat samoin amatööreiksi mahdollistaen pelit.

Lions starttasi kiertueensa lokakuussa 1974 pelaten mm. Itävallassa, Hollannissa ja Luxemburgissa kotikaupunkinsa Lontoon lisäksi. Suomen B-maajoukkue kävi Lontoossa kohtaamassa Lionsin kolme kertaa, ja myös HIFK matkusti marraskuussa Lontooseen pelaamaan kolme ensimmäistä kaikkiaan seitsemästä kohtaamisestaan Lionsin kanssa kauden 1973-74 aikana.

Joulukuussa Lionsin kiertävä jääkiekkosirkus saapui Suomeen pelattuaan sitä ennen jo 27 ottelua, joista se oli voittanut 24 ja hävinnyt vain yhden, kun IFK oli sen onnistunut yhdessä pelissä voittamaan. Suomessa ohjelmassa oli ottelut TPS:ää, SaiPaa, Tapparaa ja kaksi kertaa IFK:ta vastaan.

Lionsin vierailun aikana oli käynnissä maajoukkueiden Izvestija-turnaus Moskovassa, joten moni parhaista suomalaispelaajista ei ollut seurajoukkueiden käytettävissä Lionsia vastaan. Tapparasta maalivahti Antti Leppänen ja hyökkääjä Jukka Alkula olivat Moskovassa. Tappara-pomo Mikko J. Westerberg pyysi Ilvekseltä ja KooVeelta yhteistyötä saadakseen Tampereelta jalkeille vahvan joukkueen ammattilaisia vastaan.

– KooVee ei halua olla mukana tukemassa jääkiekkoilun Euroopan liigan maihinnousua Tampereelle ja siksi KooVee ei osallistu London Lionsin Tampereen ottelun järjestelyihin eikä anna pelaajiaan tähän yhteenottoon. Suhtautumalla myönteisesti Westerbergin pyyntöön tunnustaisimme samalla hyväksyvämme ammattilaisuuden ja Euroopan liigan. Sitä emme kuitenkaan tee, koska näemme Westerbergin Euroopan liigahankkeen olevan Suomen jääkiekkoilun kehitykselle takaiskun, vastasi KooVeen jääkiekkojaoston puheenjohtaja Tapani Mattila.

Ilves oli alustavasti ollut valmis antamaan pelaajiaan Lionsia vastaan, jos kaikki kolme tamperelaisjoukkuetta olisivat yhdessä mukana. – KooVeen päätös jäädä syrjään muuttaa tilanteen. Joudumme käsittelemään asian uudelleen, kertoi Ilveksen toiminnanjohtaja Seppo Helle.

Uuden käsittelyn jälkeen Ilveskin sanoi ei perustellen, että ammattilaisia vastaan oteltaessa loukkaantumisvaara on tavallista suurempi ja ottelusta saatava opillinen hyöty on varsin kyseenalainen.

Lopulta Tappara teki yhteistyötä ammattilaisliigakumppaninsa IFK:n kanssa. Tappara sai omaan otteluunsa IFK:lta lainaksi maalivahti Stig Wetzellin ja hyökkääjä Väinö Kolkan. Tappara puolestaan antoi IFK:n peleihin lainaksi hyökkäysketjunsa Juha Silvennoinen – Oiva Oijennus – Keijo Männistö.

Tappara kohtasi Lionsin joulukuun 18. päivä 1973. Sitä ennen Lions oli Suomessa hävinnyt TPS:lle peräti 2-8, voittanut SaiPan 7-4 ja IFK:n 3-2. Tapparakin taipui lontoolaisille 4-7.

– Oli kyllä vähän ylimainostettu joukkue. Me taisimme kunnioittaa niitä liikaa, sanoi Tappara-puolustaja Antti Perttula tappion jälkeen.

Tappara oli pelannut ammattilaisia vastaan vähän säyseästi, joidenkin mielestä jopa pelokkaasti. Lions otti jo kolmen maalin johdon ennen kuin Tappara nousi tasoihin Silvennoisen kahdella ja Mikko Leinosen yhdellä maalilla. Kolmannen erän alussa tulleen tasoituksen jälkeen ammattilaiset repäisivät taas kolmen maalin johdon ennen kuin Männistö kavensi. Loppuluvut 4-7 syntyivät viimeisellä minuutilla. Yleisöä kohutun ammattilaisjoukkueen saapuminen Hakametsään oli vetänyt vain 2957.

Lions pelasi kauden 1973-74 aikana kaikkiaan peräti 72 ottelua. Sen joulukuussa alkanut vieraspelimatka on yksi urheiluhistorian pisimpiä, sillä kotikaukalossaan se nähtiin seuraavan kerran vasta yli kolme kuukautta myöhemmin. Vastustajien taso oli kirjavaa vaihdellen pohjoismaiden huippujoukkueista Moskovan Dynamon ja Tshekkoslovakian maajoukkueen kautta Tukholman esikaupungin pikkuseuraa Handens SK:ta vastaan ulkojäillä pelattuun peliin. Voittoja Lions otti peleistään 52, tappioita tuli vain 13.

Ammattilaisliigan joutsenlaulu

Talvi 1974 kului kansallisten sarjojen, London Lionsin näytösotteluiden ja maaotteluiden merkeissä. Huhtikuussa olivat vuorossa Helsingin MM-kisat, jonne jääkiekkopäättäjien kerma kokoontui taas kongressiin. Vastakkain keskusteluissa olivat maajoukkueiden Eurooppa-liiga ja seurajoukkueiden Eurooppa-liiga.

Suomessa ja Ruotsissa haluttiin edelleen pysäyttää alkanut pelaajavirta NHL:ään. Maajoukkueliiga ei sitä estäisi, seurojen ammattiliiga estäisi. Huonoimmassa vaihtoehdossa ei tehtäisi mitään, jolloin myös Keski-Euroopan vahvemmat kiekkomaat Länsi-Saksa ja Itävalta alkaisivat houkuttaa pohjoismaisia pelaajia.

Ammattilaisliigan pomot eivät olleet keksineet uusia kaneja hatuistaan vedettäviksi ja liittojen vakuuttamiseksi. Sen tuloksena kiekkoliitot kääntyivät maajoukkueliigan kannalle. Neuvostoliitto, Tshekkoslovakia, Ruotsi ja Suomi kohtaisivat toisensa kauden aikana kuusi kertaa Izvestija Cupin nimen alla, joka siis oli eri asia kuin vanha tuttu Izvestija-turnaus. Periaatteessa mitään uutta maajoukkuekalenteriin ei tullut, nyt vain aiemmin erilliset maaottelupelit laskettiin yhteen samaan sarjataulukkoon.

Kesällä 1974 Lontoossa puhuttiin taas Euroopan ammattilaisliigasta, johon nyt oli hankkeissa liitetty mukaan Belgia ja Hollanti. Puheissa osallistujiksi uuteen ammattilaisliigaan heiteltiin myös Itävaltaa, Jugoslaviaa, Japania ja jopa Singaporea. Ruotsilla ei ollut uusissa suunnitelmissa joukkuetta mukana, mutta sillekin oli esitetty kutsu liittyä takaisin riveihin.

Suomessa keskusteltiin nyt liigan menosta yhdellä joukkueella – mutta taas vasta vuoden päästä, sillä kauden 1974-75 otteluohjelma oli jo ehditty lyödä lukkoon ja maajoukkueliiga sitoi pelaajia. Edelliskaudella 72 ottelua pelannut London Lions pitäisi välivuoden, mutta olisi varmasti mukana, kun liiga starttaisi syksyllä 1975.

Hankkeen päälliköiden puheet eivät tuntuneet enää vastaavan lainkaan sitä todellisuutta, mitä Euroopan neljän suurimman kiekkomahdin ulos jääminen jo kertoi kaikille.

– Liiga on ollut toiminnan tavoitteena jo viiden vuoden ajan. Vihdoinkin ajatus on saanut riittävästi tukea käydäkseen toteen, julisti IIHF:n puheenjohtaja Bunny Ahearne.

– Kaikki esteet jääkiekon laajenemiselle on ilmeisesti nyt poistettu, myötäili myös Euroopan ammattilaisliigan toimitusjohtaja Joe Besch.

Niiden kesäisten lausuntojen jälkeen seurasi hiljaisuus. Viimeisen kerran Euroopan ammattilaisliiga nousi kummittelemaan vielä huhtikuussa 1975, jolloin esitetyssä mallissa lähinnä pohjoisamerikkalaisista farmipelaajista koostuvat joukkueet pelaisivat Amsterdamissa, Brysselissä, Lontoossa ja Bernissä.

Samaan aikaan Suomessa oli tehty päätös perustaa SM-liiga ajamaan pääsarjaseurojen asioita. Keväällä 1975, Tapparan huipennettua Mikko J. Westerbergin viisi vuotta aiemmin käyntiin polkaiseman puoliammattilaisuusprojektin (katso juttusarjan osa 1) Suomen mestaruuteen, Westerberg itse luopui Tappara-sopimuksestaan ja siirtyi jääkiekon keskiöstä sivummalle.

Eurooppalainen ammattilaisliiga ei tuntunut ajankohtaiselta enää kenestäkään.

Ensimmäiset suomalaiset siirtyivät ammattilaisiksi WHA-liigaan kaudeksi 1974-75. NHL:ssä ensimmäinen suomalainen nähtiin kaudella 1976-77. Ammattilaispelaajat hyväksyttiin mukaan MM-kisoihin vuonna 1977, jolloin Kanadakin palasi takaisin MM-kentille seitsemän vuoden tauon jälkeen.

Helmikuussa 1970 tamperelaisessa kiekkomaailmassa jysähti lujaa, ja vaikutus ulottui koko kotimaiseen jääkiekkoon muuttaen sitä lopullisesti. Useamman vuoden vaikeita aikoja elänyt entinen menestysseura Tappara oli myyty.

Ostaja löytyi läheltä. Seuran uusi omistaja oli Mikko J. Westerberg, mailanvalmistaja Montreal-Urheilu Oy:n toimitusjohtaja. Tappara oli käyttänyt Montrealin mailoja jo vuosikymmenen ajan – yksi mailatehtaan perustajistakin oli silloin Tapparassa pelannut Kalevi Numminen, joka oli lopettanut pelaajauransa vuosi ennen kuin Montreal-Urheilu osti koko seuran.

1960-luvun käännyttyä 1970-luvuksi Tappara oli vaikeuksissa. Tammerfors Bollklubbin kolmen peräkkäisen Suomen mestaruuden jatkumon takaamiseksi vuonna 1955 perustettu jääkiekon erikoisseura Tappara olikin aluksi onnistunut jatkamaan seuran menestystä. Suomen mestaruudet olivat tulleet 1959, 1961 ja 1964, ja kaikkina mestaruuksien välivuosinakin sijoitus toi jonkinvärisen SM-mitalin. Katastrofi iski kuitenkin vain vuosi tuon viimeisimmän mestaruuden jälkeen, kun Tappara putosi SM-sarjasta. Vaikka se yhdessä vuodessa nousikin takaisin pääsarjaan, 1960-luvun loppupuolella se oli enää kategoriassa “ynnä muut”. Yksi nelossija ei tyydyttänyt, kun muina vuosina oltiin sarjan selvästi alempaa kastia.

Seura oli myös taloudellisesti huonossa kunnossa, velkaa oli paljon, Ilves veti lähes kaksi kertaa Tapparaa suurempia yleisömääriä ja -tuloja, ja kaupungin kolmas joukkue KooVeekin oli kiilannut katsojamäärissä jo ohi.

Helmikuun alussa Westerberg sai ajatuksen ostaa Tappara ja tehdä täysi muutos toimintatapoihin. Kolme viikkoa ja arviolta 100 000 markkaa myöhemmin nimet olivat kauppapapereissa.

Ammattilaisia vai amatöörejä?

1970-luvun alkaessa jääkiekko oli Suomessa täyttä amatööritoimintaa. Kaikki pelaajat kävivät pelaamisen ohessa töissä, ja vaikka pelaamisestakin jonkinlaisia palkkioita maksettiin ja ruskeita kirjekuoria saattoi hyvinkin vaihtaa povitaskusta toiseen, niin jääkiekolla ei eletty.

Eräänlaista ammattilaisuutta olivat jo ehtineet harrastaa ns. tehdasjoukkueet Porissa (RU-38) ja Lahdessa (Upon Pallo), kun Rosenlewin ja Upon tehtaille palkattiin hyviä kiekkoilijoita, jotka luonnollisesti siirtyivät samalla myös pelaamaan tehtaan joukkueeseen. Toisin sanoen pelaaja valitsi itselleen seuran, kun hänelle luvattiin samalla hyvä työpaikka. Samankaltaiseen synergiaan perustui myös Montreal-Urheilun ja Tapparan uusi suhde.

Uutena ja kohua herättäneenä asiana Tapparan ja Westerbergin toimissa oli se, että seura aikoi avoimesti kiertää urheilun amatöörisääntöjä ja venyttää jopa lakeja. Pelaajat olisivat puoliammattilaisina Montreal-Urheilun palveluksessa, ja vaikka he saisivat palkkioita käytännössä jääkiekon pelaamisesta, niin maksajana ei olisi Tappara, vaan Westerbergin Montreal-Urheilu Oy hoitaisi palkkiot mailatehtaan hyväksi tehdystä PR-toiminnasta ja tuotekehityksestä. Samalla hoidettaisiin myös palkkioista langetettavat verot.

– Kun ei reilusti ja suoraan voi maksaa urheilemisesta, maksetaan sitten palkkio, jonka urheilija on tekemästään sivutoimesta mailatehtaassa ansainnut, Mikko J. Westerberg kertoi suoraan.

Kiekkopiireissä esiintyi pelkoa, että Tapparan avoimen maksupolitiikan takia veroviranomainen löisi jääkiekon silloin voimassa olleen leimaveron alle, mikä olisi lisännyt ottelutapahtuman kustannuksia suunnattomasti. Lakia ankarasti tulkiten verottaja olisi voinut katsoa palkkioita saavat jääkiekkoilijat ammattilaisiksi, vaikka Jääkiekkoliitto heidät laskisikin edelleen amatööreiksi.

Jääkiekkoliiton toiminnanjohtajan Reijo Mannerlan kanta oli, ettei liitolla ole siihen mitään sanomista, jos pelaajat saavat palkkionsa PR-työstä. Jääkiekkosuorituksesta maksaminen sen sijaan olisi amatöörisääntöjen vastaista.

Amatööriurheilun suurimpana puolestapuhujana toiminut Kansainvälinen Olympiakomitea oli suomalaisjäsenensä Erik von Frenckellin suulla epäileväinen Tapparan uudesta palkkiojärjestelmästä:

– Pikku lahjoituksia voidaan katsella läpi sormien, mutta jos tämä Tapparan systeemi on totta, niin sitä ei voida sallia vaan tällaiseen on puututtava. Var så god, ammattilaisiksi vain, von Frenckell kehotti.

Mikko J. Westerbergin mielestä Tapparan liiketoiminta ei olisi edes uutta jääkiekkopiireissä. Helsingin IFK oli hänen mukaansa jo pyöritellyt toimintaa samanlaisissa lukemissa ja moni muu joukkue vähän pienemmissä. Jokereilla itse asiassa oli hyvinkin samankaltainen kuvio mesenaattinsa Aimo Mäkisen johdolla. Tämä vannoi, ettei useita huippupelaajia värvännyt Jokerit maksa pelaajilleen mitään – mutta myönsi, että Jokerien Tuki, toisin sanoen hän itse, tarjosi pelaajille “tiettyjä etuja”. Mäkinen ei kuitenkaan uskonut, että Westerbergin aikomus maksaa myös veroa avoimista palkkioistaan pelaajille voisi millään tehdä toiminnasta kannattavaa.

– Minä haluan julkisuutta, katsojia ja rahaa, linjasi Westerberg suoraan avoimuutensa taustat ja vahvisti myös Helsingin Sanomien tiedot Tappara-pelaajien saamista palkkiosummista, jotka tulivat ns. PR-työstä Montreal-mailojen hyväksi:

– Pelaajat saavat 10 markkaa harjoitustunnilta, 300 markkaa voitto-ottelusta, 100 markkaa tasapelistä ja 50 markkaa häviöstä. Edellytän mestaruuden arvoista peliä ensi kaudella, ja se taas tietää yli 10 000 markan kausiansiota pelaajalle, Westerberg sanoi ennen pelikauden 1970-71 käynnistymistä.

Tapparan kapteenina vuosina 1970-74 toiminut Pertti Ansakorpi kertoi Aamulehdessä vuonna 2014 toimineensa joukkueen edustajana neuvottelijana joukkueen palkkioasioissa. Sopimuspapereita ei tehty, mutta sovittu sana piti aina.

– Saimme voitosta palkkion, joka vastasi virkamiehen puolen kuun palkkaa. Jos voitettiin kolme peliä kuukaudessa, niin tienasimme yhtä paljon kuin diplomi-insinöörit Tampellassa, “Mussu” Ansakorpi muisteli.

Tapparasta tuli taas kiinnostava

Toisin kuin aiemmat tehdasjoukkueet, Tappara ei lähtenyt värväyslinjalle hankkimaan maan parhaita pelaajia. Samoin se piti edelleen vahvan juniorityönsä kunnossa. Vaikka edustusjoukkueen menestys oli ollut heikkoa edellisinä vuosina ennen Westerbergin tuloa toimitusjohtajaksi, seuran A-nuoret olivat kuitenkin voittaneet Suomen mestaruudet 1965 ja 1968 ja olleet mitaleilla myös kahtena seuraavana. Mestaruuksia tuli vielä Westerbergin vuosinakin.

Junioritoiminnan jatkuvuus oli otettu erityishuomioon jo edustusjoukkueesta kauppaa tehtäessä. Sopimuksen mukaan Tappara ry hoiti edelleen juniorityön ja siihen liittyvät velvoitteet, Westerberg puolestaan maksoi ry:lle kuukausikorvausta sekä jokaisesta edustusjoukkueeseen nousevasta omasta juniorista 5000 markan korvauksen.

Parina ensimmäisenä vuonna Tappara ry kuittasi rahat Raimo Suoniemestä, Antero Lehtosesta, Pertti Valkeapäästä ja maalivahti Seppo Mäkisestä. Jatkoa seurasi, kun junioritoiminta tuotti mm. Martti Jarkon, Lasse Litman ja Mikko Leinosen.

Suhteet juuritason työlle olivat kunnossa, mutta epäilijöitä Westerbergillä riitti. Yhteisen ja vapaaehtoisen seuratoiminnan uskottiin silti loppuvan, kun jääkiekosta tehtäisiin bisnestä. Yleisön epäiltiin hylkäävän Tapparan entistä pahemmin, koska tamperelaiset eivät tykkää suulaista rehentelijöistä. Ja kun bisnes siis ei kannattaisi, liikemies Westerberg minimoisi tappionsa myymällä parhaat pelaajat ja lyttäisi Tapparan vielä aiempaakin suurempaan ahdinkoon.

Pahanilmanlinnut eivät olisi voineet olla enempää väärässä. Juniorityö jatkui entisellään ellei jopa aiempaa vahvempana. Seuratoiminnan taustatekijöistä kukaan ei lopettanut. Yhtäkään pelaajaa ei myyty. Ja ennen kaikkea yleisö innostui uudesta Tapparasta oikein toden teolla!

Kun Tapparan yleisökeskiarvo kotiotteluissa oli kaudella 1969-70 ollut 3320 katsojaa, oli se Westerbergin ensimmäisen kauden jälkeen peräti 5756. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin Tappara oli ohittanut katsojamäärissä Ilveksenkin. Tapparan kiinnostavuus vieraspeleissäkin oli lähes tuplaantunut edelliseen kauteen verrattuna.

Urheilulliset tavoitteetkin saavutettiin

Ensimmäinen Tappara-kiinnitys Westerbergin omistuksessa oli Kalevi Nummisen pestaaminen joukkueen valmentajaksi. Avukseen joukkueen fyysiseen valmennukseen Kallu sai yleisurheiluvalmentajat Tapani Ilkan ja Antti Lanamäen. Kolmikko aloitti joukkueen kanssa täysin uudenlaisen treenaamisen, jossa päätähtäin ei ollut vielä tulevassa kaudessa vaan pidempikestoisen pohjan rakentamisessa.

Pelaajapuolella isompaan remonttiin ei lähdetty, kuten oli luvattukin. Numminen ja Westerberg saivat puhuttua entisen seurajohdon kanssa riitaantuneen ja välivuoden pitäneen Antti Leppäsen takaisin tolppien väliin, ja muut ulkopuoliset hankinnat olivat Kokkolasta lähtenyt ja edellisen vuoden vasta maan kolmannella sarjatasolla Sportissa pelannut hyökkääjä Jukka Alkula sekä takaisin Tampereelle ja Tapparaan opiskelujensa jälkeen palannut puolustaja Antti Perttula.

Aiempina vuosina Tapparaa oli pidetty joukkueena, joka pelasi alkukaudesta hyvin mutta väsähti kauden käännyttyä kevätpuolelleen. Nyt kuntopohjaa lähdettiin rakentamaan treenaamalla kuutena päivänä viikossa kahdesti päivässä. Vasta pelikauden alettua päivän toiset yhteisharjoitukset jäivät pois.

Nummisen apuna olleen Tapani Ilkan mielestä 1970-luvun alun jääkiekkojoukkueet Suomessa olivat keskimäärin huonokuntoisia eivätkä harjoitelleet lähellekään yhtä paljoa kuin yleisurheilijat.

– Tappara on harjoitellut puolet siitä, mitä 400 metrin aitajuoksijat tekevät, Ilkka sanoi uudistuneen Tapparan ensimmäisen pelikauden lähestyessä loppuaan. – Ensi kaudeksi on tarkoitus nostaa määrä samaan kuin aitureilla.

Paljon lisääntyneellä harjoittelulla oli kääntöpuolensakin. Suoraan sanottuna Tapparalla oli alkukaudesta päällä “treenijumi” – tosin seurajohto uskoi alkukankeuden johtuneen paljon myös henkisestä puolesta. Suurten puheiden ja avoimesti heiluteltujen rahanippujen takia Tappara oli suurennuslasin alla. Sen vähän toivottiinkin epäonnistuvan.

Jo neljän pelatun sarjaottelun jälkeen Ylen TV2 teki laajan raportin Tapparan otteista kaukalossa ja sen ulkopuolella. Tappara oli voittanut peleistään kaksi ja hävinnyt kaksi. Varsinkin maalein 1-2 tullut tappio nousijajoukkueelle ja kauden aikana lopulta vain kolme peliä voittaneelle Kiekko-67:lle oli hämmentänyt.

Samoihin aikoihin vasta muutaman sarjapelin jälkeen Helsingin Sanomien jääkiekkokolumnisti piti Tapparaa varsin epäviihteellisenä joukkueena, joka pelasi raskassoutuisesti ja yksinkertaisesti, eikä joukkueessa ollut Pekka Marjamäen lisäksi värikkäitä pelaajatyyppejä. Hän ihmetteli, miksi Tappara kaikkine avoimesti maksettuine pelaajapalkkioineenkaan ei ollut houkutellut uusia pelaajia säännöllisten tulojen pariin, ja miksi Tappara sen vuoksi oli edelleen vain keskitason seura mestaruussarjassa.

Vain noin kuukautta myöhemmin Tappara oli pelannut yhdeksän peliä lisää, hävinnyt ainoastaan hallitsevalle mestarille HIFK:lle ja noussut sarjassa toiseksi. Jopa Mikko J. Westerbergillekin se oli yllätys, sillä suunnitelma oli nousta huipulle portaittain ja hiukan hitaammin.

– Sarjan alussa lähdimme laskelmissamme siitä, että pääsemme viiden parhaan joukkoon. Perustelut siihen olivat riittävän vankat, Westerberg sanoi sarjan ylitettyä puolivälinsä.

Kuusi parasta meni loppusarjaan, kauden uutuuteen, jonne edelliskaudella seitsemänneksi jäänyt Tapparakin oli laskenut yltävänsä. 22 perussarjan pelin jälkeen se olikin neljäntenä ja pääsi mukaan loppusarjaan pelaamaan mestaruudesta kohtuullisista asetelemista kuusi pistettä kärkeä perässä. Loppusarja ei sujunut enää yhtä hyvin (kolme voittoa, kolme tasapeliä, neljä tappiota), mutta se riitti pitämään sijoituksen neljäntenä. Pronssimitali karkasi viimeisessä pelissä kuusi sekuntia ennen loppua, kun mestaruuden jo varmistanut Ässät teki voittomaalin ja Tapparalta jäi saamatta yksi piste, joka olisi riittänyt pronssiin.

Ensimmäisen kauden tavoitteet oli saavutettu. Oli tehty isoja muutoksia, jotka lopulta tekisivät Tapparasta seuraaviksi vuosikymmeniksi todellisen suurseuran. Samalla koko kotimainen jääkiekkoilu oli ottanut ensimmäiset askeleet kohti vuosikymmenen puolivälissä starttaavaa SM-liigaa ja lopulta täysammattilaisuutta.

Westerberg ja Tappara jatkosopimukseen

Mikko J. Westerberg toimi Tapparan omistajana ja toimitusjohtajana kaikkiaan viiden kauden ajan. Hänen jaksonsa todella huipentui tuohon viidenteen kauteen keväällä 1975, kun Tappara yhdentoista vuoden tauon jälkeen nousi jälleen Suomen mestaruuteen ja teki sen vielä täysin ylivoimaisella tavalla.

Alun perin Westerberg ja Tappara olivat tehneet kolmen vuoden sopimuksen edustusjoukkueen vuokraamisesta. Sen puitteissa emoseuralla oli mahdollisuus irtisanoa sopimus, jos Tappara ei sijoittuisi kuuden parhaan joukkoon. Ensimmäisellä ja toisella Westerbergin kaudella mentiin samalla kaavalla, että hyvää perussarjaa seurasi kivikkoisempi ylempi loppusarja; toisella kaudella 1971-72 loppusarja pudotti Tapparan kolmossijalta viidenneksi. Kolmas kausi 1972-73 tuotti seuralle vihdoin taas jo pronssisen SM-mitalin.

Jos helmikuussa 1970 Westerberg oli “ostanut Tapparan” väitetysti kolmessa viikossa, jatkosopimuksesta neuvoteltiinkin jo lähes vuoden ajan. Kaikkia yksityiskohtia ei ole julkaistu, mutta kun raha tosiaankin alkoi luvatusti liikkua, luonnollisesti uuteen sopimukseen haluttiin ihan eri lailla pykäliä kuin alkuperäiseen. Lisäksi vuosina 1972 ja 1973 Westerberg oli yhtenä muutamasta suomalaisesta kiekkomogulista vahvasti mukana rakentamassa Eurooppaan ammattilaisliigaa vastineena NHL:lle (lisää toisessa osassa). Myös se oli varmasti yhtenä isona kantona kaskessa, kun jatkosta seuran ja Westerbergin kanssa neuvoteltiin.

Muutama päivä pronssimitaliin päättyneen kauden ja samalla Westerbergin ja Tapparan välisen alkuperäisen sopimuksen umpeutumisen jälkeen Tappara ry:n johtokunta antoikin vahvasti tietää, että uutta sopimusta ei ole allekirjoitettu ja “näin ollen Mikko J. Westerberg ei ole oikeutettu liittämään Tapparan pelaajia ammattilaissuunnitelmiinsa eikä myöskään ole oikeutettu neuvottelemaan Tapparan nimissä minkäänlaisesti yhteistoiminnasta Ilveksen tai jonkun muun kanssa mahdollisen ammattijoukkueen perustamisesta eikä siitä, millaisena Tappara ry esiintyy tulevaisuudessa Suomen mestaruussarjassa.”

Reilu viikko tuon lausunnon jälkeen Tapparan ja Westerbergin välisen vuokran jatkosopimus oli kuitenkin valmis julkaistavaksi.

– Tappara menee mukaan ammattilaiskiekkoiluun, jos Moskovan MM-kisojen yhteydessä tehdään päätös MM-kilpailujen julistamiseksi avoimiksi myös ammattilaisille ja jos Suomen jäähallit ovat ammattilaisten käytettävissä, Westerberg kertoi uusi Tapparan edustusjoukkueen vuokrasopimus käsissään.

Uusi sopimus oli kolmevuotinen, mutta mallia 1+1+1, eli jokaisen kauden jälkeen osapuolilla oli mahdollisuus sanoa se irti.

Euroopan ammattilaisliiga ei käynnistynyt, mutta uuden sopimuksen ensimmäisellä mestaruussarjakaudella 1973-74 Kallu Nummisen valmennuksessa koko ajan fysiikkansa eteen pohjatyötä tehnyt ja harjoitteluaan lisännyt Tappara sijoittui taas pykälän paremmaksi, hopealle. Kauden jälkeen Westerberg yritti myydä Montrealin mailatehdastaan ruotsalaiselle yritykselle, mutta kauppaa ei silloin syntynyt. Jos se olisi syntynyt, olisi Tapparankin omistajuus vaihtunut.

Seuraava kausi oli sarjamuotoisen mestaruussarjan viimeinen kausi ennen SM-liigan syntymistä ja playoff-pelien tuloa suomalaiseen jääkiekkoon. Mikko J. Westerberg oli yhtenä kovaäänisimmistä ollut muokkaamassa SM-sarjaa sellaiseksi, missä parhaat joukkueet pelaisivat useammin toisiaan vastaan. Ensin muutoshaluiset seurat, joihin Tapparakin kuului, voittivat tarvittavat äänestykset ja saivat aikaiseksi loppusarjat. Parin kauden siirtymäajan jälkeen 1972-73 joukkuemäärä saatiin supistettua kymmeneen ja lisättyä sarjakierrokset kahden sijaan neljään, jolloin ottelumäärääkin saatiin kasvatettua ilman loppusarjoja. Tuo viimeinen sarjamuotoinen kausi 1974-75 oli Tapparan, Westerbergin ja Nummisen pitkäjänteisen projektin huipentuma, kun Tappara ratkaisi mestaruuden itselleen jo viikkokausia ennen sarjan viimeisiä pelejä.

Kaksi viikkoa mestaruusjuhlien jälkeen tuli ilmoitus, että Tapparan omistajuus vaihtuu. Mikko J. Westerberg oli myynyt Montreal-Urheilun ja samalla Tapparan edustusjoukkueen vuokrasopimuksensa Tampereen Arpatehdas Oy:lle ja Lehtimiehet Oy:lle. Kovinkaan kauaksi tai outoihin käsiin Tappara ei joutunut: Arpatehtaan toimitusjohtaja Jarmo Viikari oli jo valmiiksi Tappara ry:n puheenjohtaja. Nyt hän siirtyi edustusjoukkueen johtoon.

Tappara jatkoi siis tutuissa ja varmoissa käsissä, eivätkä sen pelaajatkaan joutuneet miettimään uusia kuvioita, vaan he pysyivät edelleen Montreal-Urheilun palkkalistoilla tuote-esittelijöinä. Myös Kallu Numminen jatkoi paitsi joukkueen päävalmentajana myös Montreal-Urheilun myyntipäällikkönä. Tapparan edustusjoukkueen Montreal-sopimus jatkui vuoteen 1979 saakka, jolloin liigatoiminta siirtyi sitä varten perustetulle Tamhockey ry:lle.

Westerbergin perintönä Tappara pelasi uudessa SM-liigassa finaaleihin neljä kertaa peräkkäin ja voitti kaksi mestaruutta. Menestys jatkui vielä seuraavankin vuosikymmenen ennen kuin eteen tulivat seuraavat laihat vuodet.