Kausi 1991-92 on Tapparan historian synkimpiä. Heikosti sujuneet pelit, kaksikin valmentajanvaihtoa kauden aikana ja loppuun vielä kiduttavat karsintapelit, missä joukkueen paikka SM-liigassa oli ihan konkreettisesti uhattuna. Henkilökohtaisella puolella karsinnat osuivat vielä yhteen varusmiespalveluksen aloittamisen kanssa. Se oli Tapparasta jo pakkomielteen kehittäneelle kannattajalle rankka reilun viikon ajanjakso.

Armeijan suhteen minulla ei ollut mitään erityistä motivaatiota tai kunnianhimoa, vaikka ei myöskään sen kummempaa periaatteellista vastustustakaan. Lähinnä ajatus oli, että helpommalla pääsee, kun käy sen pois alta vaan huomiota herättämättä. Vain sen poiskäymisen ajankohta aiheutti päänvaivaa. Minun vuosi- ja viikkokalenterini pyörivät täysin Tapparan pelikausien ja otteluiden ympärillä. Yhtäkään kotipeliä ei voinut jättää välistä, vieraspelit piti olla radion ääressä. Miten sellainen sopisi yhteen varusmiespalvelun kanssa? Siihen aikaan palvelusaika oli joko 11 kuukautta tai 8 kuukautta. Se ainakin oli alusta saakka selvää, että vain lyhyempi vaihtoehto kelpasi.

Piti myös tutkia tiedossa olevat vaihtoehtoiset palvelukseenastumispäivämäärät. Jotkut menivät enemmän kiekkokauden kanssa päällekkäin, toiset vähemmän. Lisäksi keväisin pelattavat ottelut ovat painoarvoltaan suurempia kuin syksyn pelit. Lopulta päädyin kuitenkin ottelumäärän mukaiseen ratkaisuun, jossa missaisin kevään 1992 playoff-pelit, mutta kahdeksan kuukauden jälkeen olisi vasta marraskuun puoliväli ja pääsisin mukaan seuraavaan kauteen kunnolla. Luotin myös lomien pyörivän hyvin palvelusajan loppupuolella, jolloin niitäkin voisi käyttää Tapparan näkemiseen aiemmin syksyllä.

Armeijan alun aiheuttaman playoffien missaamisen pystyin perustelemaan itselleni sillä, että parin edellisen vuoden ajan Tappara oli hiipunut voimasuhteissa alaspäin vuosien 1986-88 kolmen peräkkäisen mestaruuden jälkeen ja laskin (ainakin näin jälkikäteen uskottelen laskeneeni), että mahdollisuus mestaruuteen oli merkittävästi pienempi kuin siihen, että playoffit päättyvät jo ennen finaaleja, ehkä jopa puolivälierissä kolmessa ottelussa kuten oli tapahtunut 1991.

Joten menisin armeijaan maaliskuun puolivälin jälkeen 1992. Toinen kohtalonkysymys oli paikka, missä armeija käytäisiin. En ollut kovinkaan tietoinen varuskuntien tai erilaisten prikaatien ja rykmenttien sijainnista, mutta tiesin, että Parola nyt ainakin on lähellä Tamperetta. Pirkkala olisi ollut lähempänä, mutta en tiedä tai muista, miksi se ei ollut harkinnassa. Kutsunnoissa kerroin haluavani Parolannummelle. Lautakunta kyseli vähän virkansakin puolesta, eikö Vekaranjärvi Kouvolassa kävisi, koska sinne tarvitaan aina lukion käyneitä. Kieltäydyttyäni siitä minulta kyseltiin vielä halukkuutta lähteä Kajaaniin, mutta sen kiellon jälkeen he kiltisti myöntyivät ja löivät palvelukseenastumismääräyksen panssariprikaatiin Parolannummelle.

Aloitusaika ja paikka olivat ok, seuraavaksi piti sitten selvitä minimiajalla.

Huono Tappara-kausi muuttuu katastrofaaliseksi myös henkilökohtaisesti

Olin valmistautunut siis jättämään näkemättä Tapparan playoff-pelit 1992. Runkosarja päättyisi viisi päivää ennen armeijapalveluksen alkua, joten sen näkisin kokonaan.

Tappara pelasi koko kauden 1991-92 heikosti, ja jo tammikuussa pystyin onnittelemaan itseäni hyvin valitusta ajankohdasta mennä inttiin. Tappara ei edes pääsisi playoffeihin, joten yhtäkään ottelua kaudesta ei jäisi näkemättä. Ei Tapparan huonosta menestyksestä voinut olla iloinen, mutta sellainen pieni henkilökohtainen hopeareunus siinä kuitenkin oli.

Kunnes sitten ihan viime metreillä hopeareunus alkoi tummua. Tappara putosi jopa niin alas, että kahdelle sarjan viimeiselle sijalle jääneelle joukkueelle tarkoitettujen liigakarsintojen peikkokin huhuili – aika hissuksiin vielä mutta huuteli kuitenkin. JoKP sinetöi jumbosijan ja varmisti sen toisen karsijan paikan. Runkosarjan viimeisellä kierroksella peikko astui Tapparankin näkyville. Lahtelainen Hockey-Reipas oli runkosarjan lopussa noussut kuuden pisteen takamatkalta tasapisteisiin Tapparan kanssa. Ne molemmat päätyivät 30 sarjapisteeseen, Tappara ylempänä sijalla 10 selvästi paremman maalieronsa turvin. Jos ne olisivat kamppailleet viimeisestä pudotuspelipaikasta, Tappara olisi paremmalla maalierollaan mennyt jatkopeleihin ja Hockey-Reipas olisi jäänyt nuolemaan näppejään. Mutta karsintojen suhteen systeemi oli toinen. Rajaviivalle tasapisteisiin päätyneet joukkueet määräisivät karsintoihin joutuvan joukkueen uusintaottelulla.

Uusintaottelu pelattiin pari päivää runkosarjan päättymisen jälkeen, kolme päivää ennen armeijaan menoani. Runkosarjan neljästä keskinäisestä kohtaamisesta Tappara oli voittanut kolme, kummankin kotiottelunsa vielä selvästi. Hockey-Reipas tosin oli voittanut viimeisimmän keskinäisen ottelun Lahdessa, selvin numeroin silloinkin. Siitä huolimatta kukaan ei uskonut, etteikö Tappara tällaista lisäottelua hoitaisi, kun panoksena oli paikka SM-liigassa.

Mutta Tappara ei hoitanut, vaan hävisi ilman mitään jossittelua peräti 2-6 oman kotiyleisönsä edessä. Hockey-Reipas oli työntänyt mahtavan ja maineikkaan Tapparan karsimaan liigapaikastaan.

Tämä oli minulle varsin epämiellyttävä käänne. Ei ollut pilvissä hopeaa enää lainkaan. Yhtäkkiä Tappara olisikin pelaamassa todella tärkeitä otteluita, ja samaan aikaan minä kekkuloisin pitkin sorakenttiä taaksepoistumista ja riviinjärjestymistä. Mutta sille oli nyt myöhäistä tehdä mitään.

Sen verran reagointia se aiheutti, että alun perin tarkoitus oli ollut käydä parturissa muutamaa päivää ennen armeijaan lähtöä ja totutella rauhassa uuteen lyhythiuksiseen lookiin, mutta yllätyspelien takia parturireissu venyi viimeiseen mahdolliseen päivään. Olimme ala-asteella poikaporukalla tehneet yhteisen päätöksen ryhtyä kasvattamaan pitkää tukkaa, hevimusiikkia kun kovasti myös kuunneltiin, ja siitä yhteispäätöksestä lähtien minunkin päätäni oli koristanut hyvinkin pitkälle alas harteille laskeutunut kuontalo. Mainittakoon muuten, että siitä 11- tai 12-vuotiaana tukankasvattamispäätöstä mukana tekemässä olleesta viiden tai kuuden pojan porukasta neljä muuta minun lisäkseni oli armeijassa samaan aikaan samassa paikassa – ja yhtä lukuun ottamatta kaikilla oli myös ollut pitkät hiukset ennen sinne lähtöä.

Karsintojen avausvoitto vielä katsomossa

Palvelukseenastumispäiväni 20.3. oli perjantai. Liigakarsinnat alkoivat edellisenä päivänä torstaina. Silloisesta ykkösdivisioonasta Tapparan liigapaikkaa haastamaan tuli takavuosien finaaleistakin hyvin tuttu Oulun Kärpät. Keväällä 1987 Tappara oli ottanut kolmen peräkkäisen mestaruuden putkensa keskimmäisen voiton finaaleissa juuri Kärppiä vastaan. Kaksi vuotta sen jälkeen Kärpät oli joutunut liigakarsintoihin ja pudonnut ykkösdivariin. Se pelasi nyt kolmatta vuottaan alemmalla tasolla ja pääsi toista kertaa peräkkäin yrittämään nousua takaisin SM-liigaan – nyt Tapparan kustannuksella.

Luonnollisesti kävin katsomassa tuon ensimmäisen karsintapelin, kun edelleen oltiin siviilissä. En muista pelistä mitään. Kaikki tietoni siitä on jälkikäteen lehdistä ja kertomuksista luettua. Kärpät meni avauserän loppusekunneilla jo kahden maalin johtoon. Toisen erän alussa sattui karsintojen puhutuin ja muistetuin tapaus, kun Tapparan Jari Grönstrand huitaisi läpiajoon päässyttä Kärppien tähtitšekkiä Vladimir Kamesia mailalla. Tappara joutui viiden minuutin alivoimalle ja pahensi asemaansa ottamalla päälle lisääkin jäähyjä. Kahden maalin johtoasemassaan Kärpät pääsi pelaamaan kahdeksan minuuttia putkeen ylivoimalla ja osan siitä kahdenkin miehen ylivoimalla, mutta ei pystynyt lisäämään johtoaan. Ahdingosta selvittyään Tappara tasoitti pelin toisessa erässä ja karkasi lopulta kolmannessa erässä selvään voittoon lukemin 7-3.

Grönstrand sai viiden minuutin jäähyn lisäksi ulosajon ottelusta ja pelikiellon seuraavaan otteluun. Kames pystyi pelaamaan seuraavan ottelun mutta jätti lopulta sarjan kesken loukkaantumisensa takia. Yli 30 vuotta myöhemmin ainakin joissain keskusteluissa mietitään edelleen, olisiko täysivoimainen Kames pystynyt kääntämään koko karsintasarjan Kärppien eduksi.

Ensimmäisen ottelun jälkeisenä päivänä eli palvelukseenastumispäivänäni kävin parturissa leikkauttamassa hevilettini pois. Jossain vaiheessa iltapäivää pakkauduimme muiden entisten sopimuspitkätukkien kanssa autoihin, jotka veivät meidät Parolannummelle.

Tappara tarvitsisi vielä kaksi lisävoittoa pitääkseen paikkansa SM-liigassa. Minua jännitti itse tulosten lisäksi se, kuinka pystyisin seuraamaan otteluiden tai edes koko ottelusarjan kulkua, kun arvelin ihan oikein ensimmäisten inttipäivien olevan kovin rajoitettua aikaa uusille alokkaille. Melkein tasan viisi vuotta aiemmin, keväällä 1987, kun Tappara oli kohdannut juuri samaisen Kärpät SM-finaaleissa, olin joutunut finaalisarjan Oulussa pelatun kolmannen ottelun aikaan muun koululuokkani kanssa johonkin teatterinäytökseen Tampereen Teatteriin. Ei ollut kännyköitä. Jonkinlaisen korvanappiradioviritelmän ehkä olisi voinut tehdä, mutta sitäkään ei ollut. Niinpä hipsin kesken näytöksen puoliksi penkkirivien takana kontaten teatterin aulaan ja soitin kolikkopuhelimella vanhaan kunnon Urheilupuhelimeen, josta muiden lajien tulosten kuulemisen ohessa sain masentavan tiedon, että Kärpät oli voittanut pelin 5-1.

Eihän armeijakaan mikään suljettu vankila ollut. Tiedotusvälineet ylsivät sinnekin. Piti vain päästä niiden äärelle.

Lähes vuorokausi tietämättä tärkeän ottelun tulosta!

Liigakarsintojen torstaiavauksen jälkeen toinen ottelu pelattiin Oulussa sunnuntaina. Me olimme toista kokonaista päivää alokkaina ja siinä vaiheessa ne tiedotusvälineet eivät vielä olleet tavoitettavissa. Sunnuntai-iltana menin yhdentoista vielä kovin tuntemattoman tupakaverini kanssa nukkumaan tietämättä ottelun tulosta.

Sain tietää tuloksen maanantai-iltana, kun sinä päivänä saimme vihdoin luvan mennä sotilaskotiin – en muista, edelsikö sitä joku armeijamainen song and dance, vai tuliko lupa automaattisesti. Muut hakeutuivat kahville ja munkille ja muulle tarjonnalle, minä painelin kiireellä sanomalehtien ääreen etsimään eilistä tulosta. Löysin ja järkytyin: Kärpät oli voittanut 8-4 ja tasoittanut sarjan. Tappara oli kahden tappion päässä putoamisesta divariin.

Toisen ottelun hahmo oli ollut Kärppien Kames, joka oli saanut kovan iskun ensimmäisessä ottelussa. Särkylääkkeiden avulla tšekki oli pystynyt pelaamaan ja tehtaillut tehopisteet 2+2.

Otteluiden välillä oli taas pitkä tauko. Tampereella pelattu kolmas ottelu oli torstaina. Taaskaan en saanut illalla mistään tietoa tuloksesta, vaan menin nukkumaan levottomana. Tällä kertaa kuitenkin sain tulostiedon heti aamusta. Seisoimme muodostelmassa varuskunnan ruokalan pihassa odottamassa omaa vuoroamme päästä sisälle aamupalalle, kun ohi lampsi ”vanhoja”, aiempaan saapumiserään kuuluneita varusmiehiä, joiden ei enää tarvinnut harrastaa sitä kaikkea jäpittämistä ja jännittämistä niin kuin meidän tuoreiden alokkaiden. Yksi ohikulkijoista oli Marko, luokkatoverini lukiosta. Hän huusi minulle ohimennessään, että Tappara voitti 12-3. En voinut antaa tunteiden näkyä – en koska olin ankaraa johtajaa esittävän alikersantin silmien alla, mutta en siksikään, kun tiesin Markon kannattavan Ilvestä. Yksi paha luonnevika, josta vasta vanhemmalla iällä pääsin eroon, oli vahva epäluottamus kaikkeen ilvesläiseen. Siksi piti olla edelleen vähän varpaillaan, ettei tulostiedotus ollut vaan pelkkää vedätystä.

Joskus viiden maissa nautitun päivällisen ja lyhyiden sisäpalvelushommien jälkeen koitti taas vapaata illaksi. Hakeuduin jälleen suoraan sanomalehtien pariin. Oli todella outoa joutua sinne mennessään väistelemään hirveällä kiireellä televisioiden ääreen juoksevia nuoria miehiä, joiden kiireen syy oli pari kuukautta aiemmin telkkarissa pyörimään alkanut saippuasarja Kauniit ja rohkeat, jonka esitysaika oli päivittäin joskus puoli kuuden jälkeen. Äkkiseltään en olisi arvannut sarjan katsojissa olevan niin paljon parikymppisiä nuoria miehiä, mutta kyllä niitä vain riitti. Ehkei minun Tappara-juttuni sittenkään ollut niin kauhean outoa.

Tappara tosiaan oli ottanut tappion jälkeen itseään niskasta kiinni ja voittanut juuri niillä Markon ilmoittamilla numeroilla. Neljä maalia viiteen minuuttiin ja ensimmäinen erä jo peräti 7-1. Siinä vaiheessa Tapparan suurimmaksi uhkaajaksi nimetyn ja sillä tavalla toisessa ottelussa esiintyneenkin Kamesin särkylääkkeet lakkasivat auttamasta, kun hän loukkasi hartialihastaan uudelleen, eikä hän enää pelannut sarjan viidessä viimeisessä erässä.

Tapparan piti kuitenkin voittaa vielä yksi peli.

Helpotuksen hetki television ääressä

Taas piti odottaa kolme päivää, kun neljäs ottelu pelattiin vasta sunnuntaina. Kasarmilla oli oma tv-huone, jonne telkkaria pääsi vapaa-ajalla katsomaan. En muista, emmekö olleet saaneet käyttää sitä vielä alkuaikoina vai olinko vain muina pelipäivinä valinnut olla menemättä sinne katsomaan urheilu-uutisia ja tuloksia. Neljännen karsintapelin iltana kuitenkin menin odottamaan urheilun tulosohjelmia. En muista sitäkään, mihin aikaan joku komppanian vahvuuslaskenta tai vastaava suoritettiin mutta oletan, että se oli iltayhdeksän maissa ja Ylen Urheiluruudun kanssa päällekkäin, joten tähtäimeni oli MTV3:n Tulosruudussa. Televisiohuoneeseen meneminen tarkoitti samalla sitä, että sieltä ei saanut tulla tiettyyn aikaan takaisin häiritsemään muiden nukahtamista. Olisiko se sitten ollut, että jos telkkaria oli katsomassa vielä kymmenen jälkeen, niin siellä piti myös pysyä yhteentoista saakka.

Joten kiipesin yläkertaan tv-huoneeseen, kun ihan kaikki muut jäivät nukkumaan tai ainakin valmistautuivat nukkumaan. Istuin telkkarin ääressä yksin, katselin Kymmenen uutiset, ja sitten kuulin urheiluankkurin lausuvan vapauttavat sanat, että Tappara piti liigapaikkansa voittamalla Kärpät kolmannen kerran, nyt numeroin 5-0. Näyttivät vielä maalitkin. Olin onnellinen, katselin telkkaria varsinaisesti mitään katsomatta, kunnes kello tuli sen verran, että sain palata tupaan ja mennä nukkumaan.

Liigakarsintoja sivuttiin vielä muutamaa päivää myöhemmin, kun toinen karsintapari JoKP ja Kiekko-Espoo pelasivat ratkaisevan viidennen ottelunsa. Kiekko-Espoo voitti ja nousi ensimmäistä kertaa SM-liigaan. Tuvassamme oli yksi espoolainen, joka oli karsinnoista onnellisempi kuin minä. Hänen onnellisuutensa oli iloa ja riemua, minulla se oli lähinnä helpotusta.

Vasemmalla kädellä hoidettu armeija ei haitannut seuraavaa kautta juuri lainkaan

Karsinnat selvitettiin, samoin kuin minun ensimmäinen reilu viikkoni armeijan alokkaana. Seuraavaksi viikonlopuksi taisimme päästä jo kotilomallekin. Armeija kuitenkin vaikutti vielä seuraavankin kauden Tappara-seurantaani. Ja pitihän minun vielä varmistaa, että se 90 ylimääräistä piikkiä putoaisi aamukammastani.

Intin peruskauden aikana meitä testattiin ja haastateltiin. Testeissä pärjäsin hyvin, mutta niin ilmeisesti myös haastatteluissa, koska lopputulema oli suotuisa. Komppanianpäällikkönäni toimi silloin kapteeni Pekka Toveri, joka Venäjän hyökkäyssodan 2022 alettua nousi vakiokasvoksi mediaan sota-asiantuntijana. Minun loppusijoituspaikastani käytiin vääntöä, koska minä halusin päästä kahdeksalla kuukaudella, mutta panssarivaunukomppaniassa taas kuulemma lähes kaikki olivat 11 kuukautta, lyhyempiä pestejä oli hyvin vähän. En osaa sanoa, kuinka perusteellisesti, kaunopuheisesti tai mahdollisen idioottimaisesti asiani esitin, mutta pointtini oli kuitenkin, että aion olla vain kahdeksan kuukautta ja minulle riittää yksikin sitä mittaa oleva paikka. ”Katsotaan mitä voidaan tehdä”, taisi olla tilanne, johon nämä jatkokeskustelut jäivät.

Jälkikäteen olen miettinyt, että saatoin livahtaa helpommalla laissa siihen aikaan olleen porsaanreiän ansiosta. Niihin aikoihin oli muutamakin uutisjuttu, kuinka varusmiehet kahdeksan kuukautta palveltuaan yhtäkkiä ”muuttivat vakaumustaan” ja vaihtoivat kesken kaiken siviilipalvelukseen. Kun sitten sitä vaihdosta tehtiin, havaittiin varusmiehen jo palvelleen riittävän pitkään, eikä hänen tarvinnut suorittaa siviilipalvelusta lainkaan. Näin vastahakoiset 11 kuukauden ”tuomion” saaneet saivat palveluksensa täysin suoritetuksi jo kahdeksassa kuukaudessa. Minä en ainakaan vaatimusvaiheessa tuollaisesta tiennyt enkä sellaista vaihtoehtoa osannut edes käyttää hyödykseni, mutta ehkä esimieheni tiesivät ja 8kk-jääräpäisyyteni havaittuaan eivät halunneet hukata kaikkien aikaa yrittää kouluttaa minua pidempään, jos hyppäisin kuitenkin kesken kaiken lain porsaanreiästä ulos.

Joka tapauksessa jonain keväisenä päivänä seisoimme jälleen kerran sorapihalla nelirivissä tai jossakin vastaavassa muodostelmassa, ja joku upseereista, ellei peräti kapteeni Toveri itse, huusi jokaisen jatkosijoituspaikan. En ollut uskaltanut edes hymyillä silloin, kun Marko oli ruokalan pihalla huutanut Tapparan voittaneen 12-3, mutta nyt sijoituspaikkani ja tehtäväni kuultuani hymyilin leveästi. Minusta tehtiin kirjuri. Se oli kahdeksan kuukauden paikka. Aamukampani lyheni hetkessä melkein 30 prosentilla. Pääsisin intistä jo marraskuun puolivälissä, en vasta helmikuussa.

Lisäksi minut siirrettiin kirjurin hommiin viereiseen komppaniaan, joka oli aiemman saapumiserän komppania. Jostain syystä heidän vahvuutensakin oli minimaalisen pieni. Yksikön vähälukuisuudesta johtuen meillä ei ollut edes jotain yleisiä kiertäviä päivystysvuoroja. Elettiin muutenkin lama-aikaa, eikä meitä varusmiehiä haluttu pitää viikonloppuisin syömässä valtion leipää, joten kaikki viikonloput olivat vapaita. Kesästä sinne marraskuulle minä kävin ikään kuin toimistotöissä päivisin, illat vapaina, viikonloput vapaina. Parilla viikon leirillä piti muiden mukana käydä aikaa kuluttelemassa, toinen niistä harmittavasti elokuisen Tampere Cupin kanssa päällekkäin, mutta armeijan kiusaavat elementit Tappara-harrastusta kohtaan pysyivät hyvin pieninä.

SM-liigan syyskuussa alettua käytin lomapäiväni hyvin. Aina kun Tappara pelasi kotipelin torstaina, minulla oli perjantaina lomapäivä. Pääsin siis lähtemään kasarmilta torstaina pian viiden jälkeen, ja kaverit odottivat auton kanssa parkkipaikalla. Siitä suoraan Hakametsään peliin puoli seitsemäksi. Viikonloppupeleihin oli vapaata lähes koko ajan muutenkin.

Yleensä lomani olivat käytännössä ilmoitusluontoinen asia, että jätin anomuksen toimiston ”työkaverilleni” ylivääpelille, joka hyväksyi sen. Kahdesti pelkkä ilmoitus ei kuitenkaan riittänyt vaan lomalle pääsi vain perustellulla syyllä. Minun ei-niin-hyvät mutta silti läpi menneet syyni olivat koiran hoitaminen vanhempieni reissun takia (ei ollut mitään koiraa, tai reissuakaan sen puoleen) ja sellainen, että olisin mukana Tapparan ottelussa Fan Clubin erätaukokisan järjestelyissä. En tiedä mistä sen ideoin. En ollut silloin vielä missään tekemisissä Tapparan tai sen fanikerhon kanssa muutoin kuin kausikortin tai lippujen ostajana. Mutta sitäkin erätaukokisaa pääsin silloin järkkäämään, lainausmerkeissä siis. Mutta kyllä silloin syksyllä 1992 joku fanclubin taukokisa myös oli olemassa!

Pääsin armeijasta lauantaina marraskuun 14. päivänä. Kun muut samana päivänä kotiutuneet lähtivät juhlimaan ja riekkumaan OHI ON!- ja NOLLA!-huutojaan alkoholin ja muiden sellaisten asioiden parissa, minä menin isäni kanssa Hakametsään katsomaan jääkiekkoa. Harmittavasti Tappara ei kuitenkaan pelannut, kun oli maaottelutauko, mutta muistaahan sen silti ihan hyvin Suomen ja Latvian välisenä ensimmäisenä maaotteluna ikinä.

Syksyllä 1992 alkanut Tapparan pelikausi oli vain vähän parempi kuin edellinen kausi oli ollut. Tappara ei nytkään päässyt playoffeihin, mutta ei sentään myöskään joutunut karsintoihin. Liigastartin ja kotiutumispäiväni noin kahden kuukauden välisenä aikana Tappara pelasi 11 kotiottelua ja yhden vieraspaikallispelin, yhteensä 12 ottelua Hakametsässä, ja niistä pääsin näkemään 11. Vain yksi sunnuntaikotipeli jäi välistä harvinaisen viikonloppupäivystysvuoron takia. Samana päivystysviikonloppuna missasin myös ensimmäisen mahdollisuuteni vierailla Hämeenlinnan jäähallissa, jossa Tappara pelasi sinä lauantaina HPK:n vieraana.

Seuraavan ja ainoan muun kerran Tapparan liigapaikka on edes nimellisesti ollut uhattuna keväällä 2009, kun Tappara joutui pelaamaan sille kaudelle keksityt ja ainoaksi kerraksi jääneet playoutit. Siinä runkosarjan neljä viimeiseksi jäänyttä pelasivat ensin ottelusarjat ristiin, niiden sarjojen häviäjät vielä yhden playout-sarjan toisiaan vastaan ja sen hävinnyt joutui sitten pelaamaan liigakarsinnat Mestis-joukkuetta vastaan. Tappara kohtasi sillä ensimmäisellä playout-kierroksella Ässät, mutta pelasi itsensä suoraan kolmella voitolla ulos playouteista, joten liigasta putoaminen ei silloin ollut oikeastaan edes lähellä.