Vuonna 2020 koronapandemian aikana karanteenit myös jääkiekkojoukkueissa kuin kaikilla muillakin tulivat ikävän tutuiksi, mutta suomalaiseen jääkiekkoon karanteenit kuuluivat oleellisesti jo 1960- ja 1970-luvuilla. Silloin se tarkoitti pelaajasiirtojen rajoittamista.
Kun pelaaja siirtyi joukkueesta toiseen – minkä piti tapahtua 15.6. mennessä – hän joutui karanteeniksi sanottuun tilaan, jonka aikana hän ei saanut edustaa uutta joukkuettaan mestaruussarjan otteluissa. Karanteenin pituudeksi oli määritelty tammikuun loppu, joten kun pelaaja oli siirtynyt uuteen seuraan, ja jääkiekon sarjakausi alkoi vaikkapa lokakuussa, niin siirtynyt pelaaja katseli otteluita sivusta, kunnes koitti helmikuu. SM-otteluita saattoi olla kaudessa vaikkapa vain 22, joista kenties 14 oli jo pelattu ennen kuin pelilupa koitti. Hyppimistä joukkueesta toiseen kannatti siis harkita huolella.
Karanteenia pystyi lyhentämään tai jopa poistamaan kokonaan rahalla. Käytännössä karanteeni oli siirtomaksun korvike. Entisellä seuralla oli oikeus pyytää pelaajastaan haluamansa rahallinen korvaus, jonka maksimisuuruutta säännöillä rajoitettiin, mutta uudella joukkueella ei ollut velvollisuutta maksaa sitä. Jos maksuhalua ei ollut, pelaaja istui karanteenissa, eikä uusi joukkue saanut pelaajahankinnastaan haluamaansa hyötyä.
Samankaltaista korvaustoimintaa pelaajasiirroista kesti 1990-luvun puoliväliin, kunnes jalkapallon puolella belgialainen Jean-Marc Bosman sai oikeustoimien kautta Euroopan Unionin sisällä aikaiseksi lain, jossa sopimuksettomien pelaajien siirtymiskorvauksia ei voitu enää pyytää. Tilalla on toki sen jälkeenkin ollut erilaisia kasvattajakorvauksia ja vastaavia maksuja pelaajan siirtyessä joukkueesta toiseen.
Suomalaisen jääkiekon karanteenikäytäntö kuitenkin oli katkennut jo 1970-luvun puolivälissä, kun mestaruussarja muuttui SM-liigaksi. Samoihin aikoihin otettiin käyttöön ns. siirtolista, jonka kautta siirtoneuvotteluja ja pelaajasiirtoja tehtiin avoimesti, seurojen välinen maksuliikenne hoitui liigaorganisaation valvonnassa, eikä pelaajien tarvinnut enää istua uuden joukkueensa otteluita sivuissa liian korkeiden karanteenimaksujen takia.
Kimmokkeena karanteeneille Matti Lampaisen johtama porilaisten värväystoiminta
Pelaajasiirtoja oli tietysti tapahtunut jääkiekon varhaisvuosina ihan luonnollisesti. Joku innokas peluri ei mahtunut joukkueeseen ja sai paikan toisesta. Raha näytteli isommin roolia pelaajasiirroissa ensimmäisen kerran vuonna 1946, kun Ilveksen tähtipelaaja Matti Rintakoski siirtyi paikalliskilpailija TBK:hon. TBK:n johtomiehet auttoivat Rintakoskea pankkilainan kanssa, että tämä sai perustettua autokuljetusliikkeen, vastineeksi ”Rinuli” vaihtoi joukkuetta.
Siirtohalukkuutta oli kuitenkin rajoittamassa jääkiekkoliiton sääntö, että määrätyllä paikkakunnalla asuva ja työssä oleva ei voi edustaa toisen paikkakunnan joukkuetta. Esimerkiksi vuonna 1957 Tapparan Erkki Hytönen ja Matti Lampainen halusivat siirtyä huhujen mukaan Kokkolan Jymyn joukkueeseen, ottivat jo eron seurastaan mutta lopulta eivät Kokkolaan kuitenkaan päätyneet, koska eivät olleet valmiita tekemään todellista muuttoa uudelle paikkakunnalle. Hytönen palasi Tapparan jäseneksi ja pelasi joukkueessa vielä muutaman kauden. Lampaisella sen sijaan seuranvaihtohalukkuuden taustalla oli vakuutusepäselvyyksien aiheuttama riita Tapparan kanssa, joten Tampereella pysyminen tarkoitti Lampaisen siirtymistä Ilvekseen.
1950-luku oli jääkiekon valtavaa kasvuaikaa, kilpailu oli kovaa ja huippupelaajia tarvittiin. Tampereella oli ylivoimaisesti parhaat olosuhteet ja jo siinä vaiheessa niin kovat perinteet, että kaupunki tuotti pelaajia jopa yli tarpeen. Mutta pelkän tamperelaisylijäämän lisäksi halua oli päästä käsiksi myös kaupungin kovempiin tähtiinkin.
Ensimmäinen askel Tampereen pelaajapuulin puolustamisessa oli kaupungin sisäisen allianssin perustaminen eli yhteistyön aloittaminen Ilveksen, Tapparan ja TK-V:n kesken. Sellainen saatiin pystyyn syyskuussa 1960. Sen päätarkoitukseksi kerrottiin ulkomaalaisten huippujoukkueiden hankkiminen Tampereelle pelaamaan kolmesta tamperelaisjoukkueesta koottua yhteisjoukkuetta vastaan. Mutta toinen yhtä tärkeä tarkoitus oli ”eheyttää ja edistää Tampereen jääkiekkoilua” sillä, että jäsenseurat sitoutuivat olemaan ottamatta toisen jäsenseuran edustus- tai A-juniorijoukkueen pelaajia riveihinsä.
Uhka tuli kuitenkin myös kaupungin ulkopuolelta. Vuonna 1957 riitaisana Tapparasta Ilvekseen siirtynyt Matti Lampainen oli vuonna 1961 vaihtanut kaupunkia Poriin ja ryhtynyt Karhujen pakkipelaajan lisäksi myös pelaajavärvääjäksi. Kansan Lehti teki 30.8.1961 lehtijutun värväystoiminnasta, kun Lampainen oli reissannut toistuvasti Tampereella kalastelemassa Tapparan tähtipelaajia. Nimiltä mainiten Lampainen oli esittänyt tarjouksiaan Poriin siirtymisestä mm. Jouni Seistamolle, Timo Ahqvistille ja Kalevi Nummiselle — puhuttiin majoitus- ja ruokailukustannusten kattamisesta, opiskelurahoista ynnä muista. Käytännössä se olisi tarkoittanut seteleitä sisältäviä ruskeita kirjekuoria povitaskusta toiseen, mikä oli sääntöjen vastaista mutta kierrettävissä. Kansan Lehden mukaan Porista oli parhaimmillaan kuuden edustajan delegaatio Tampereella.
Karhujen Tampereen-operaatio ei kuitenkaan lopulta ollut kovinkaan onnistunut. Tapparasta Karhuihin siirtyivät vain muutamalla kaudella SM-joukkueen varamiehenä ollut Rauno Malm sekä vielä edustusjoukkuedebyyttiaan odottanut junioripelaaja Risto Lampi. Kuopiosta Karhut sen sijaan sai naarattua Ilvestäkin yhden kauden edustaneen ja pari kertaa SM-sarjan maalikuninkuudenkin voittaneen Ossi Hyppösen.
Uhka toistui vuotta myöhemmin. Lampainen oli siirtynyt Porissa Karhuista sarjatasoa alempana pelanneen Rosenlewin Urheilijat -38:n pelaajavalmentajaksi ja jälleen agendalla oli vahvistaa joukkuettaan aggressiivisella värväämisellä. Nyt takana oli enemmän rahaakin ja myös työpaikkoja Rosenlewin tehtaan ansiosta. Tällä kertaa Lampainen majoittunut Tampereella samaan kiinteistöön, jossa toimi tamperelainen kuntokoulu, ja teki sieltä käsin vierailuja kuntosalille jääkiekkoilijoiden harjoitellessa siellä. Hän oli myös soitellut neuvottelukutsuja pelaajille ja nuorempien kohdalla myös heidän vanhemmilleen. Nytkin Lampaisen räikeästä toiminnasta uutisoi Kansan Lehti, joka tiesi kertoa pelaajia houkutellun Poriin ”paitsi hyvätuloisilla työpaikoilla myös muulla, kouriintuntuvammalla tavalla”. Myös Helsingin Sanomat teki Kansan Lehden jutun perässä pidemmän selvityksen kiekkovärväreistä, mutta se kirjoitti peitellymmin mainitsematta toimijoiden tai edes seurojen nimiä.
Tapparasta Lampainen ei saanut tälläkään kertaa vietyä ketään Poriin, mutta Ilveksen kohdalla verkkoon jäi kunnon saalis, kun Raimo Kilpiö, Kalevi Rassa ja Pertti Kontto lähtivät länsirannikolle.
Karanteenisääntö tamperelaisseurojen aloitteesta
Lokakuussa 1962 Jääkiekkoliiton syyskokouksen asialistalla oli tamperelaisjoukkueiden esitys karanteenista, jollainen oli jo joissakin muissa lajeissa käytössä. Esitys herätti laajaa keskustelua, mutta äänestyksen jälkeen pakollinen karanteeniaika lisättiin aikaisempiin pelaajaedustusta koskeviin sääntöihin.
Näitä jo olemassa olevia edustussääntöjä oli mm. ulkomaalaisten pelaajien kelvollisuus mestaruussarjaan vasta puolen vuoden maassa olon jälkeen. Näin esimerkiksi Tapparan ensimmäinen ulkomaalaishankinta, kanadalainen Henry Åkervall, pääsi pelaamaan mestaruussarjassa vasta tammikuun puolivälissä 1963, vaikka oli saapunut maahan jo edellisessä heinäkuussa. Åkervallin oli tarkoitus jatkaa Tapparassa myös kausi 1963-64, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun hänet valittiin Kanadan olympiajoukkueeseen. Edustussäännöistä ei tässä ole tietoa, olisiko Åkervall saanut aloittaa toisen kautensa heti alusta, vai olisiko taas alkanut ensin uusi kuuden kuukauden karanteeni kotimaassa käymisen jälkeen.
Maan sisäisissä siirroissa karanteenin määrääminen ei ollut automaatio eikä pakollinen asia. Seura saattoi myöntää pelaajalle vapaan seurasiirron monestakin syystä. Joillekin pelaajille ei ollut käyttöä, jotkut muuttivat paikkakuntaa muun syyn kuin jääkiekon takia, toiset olivat palvelleet hyvin ja pitkään, eikä heitä haluttu rankaista jostakin peliuran loppuvuosien aikaisesta muutosta uudelle paikkakunnalle ja niin edelleen.
Edustusoikeuksilla käytiin myös eräänlaista lehmänkauppaa. Kun Esa ”Villen isä” Nieminen siirtyi kaudeksi 1966-67 pelaamaan Lahteen Upon Palloon varusmiespalveluksensa ajaksi, seurat kirjasivat ehtoihin, että Tappara antaa vapaan siirron siihen suuntaan ja Upo puolestaan samalla lailla vapaan paluun seuraavaksi kaudeksi — paitsi jos Nieminen menisikin johonkin muualle kuin Tapparaan, jolloin karanteeni astuisi voimaan.
Puolustaja Antti Perttula puolestaan opiskeli Helsingissä ja pelasikin siellä, kunnes palasi kirvesrintoihin kaudeksi 1967-68 Töölön Vesasta. Koska Vesa päästi Perttulan kirvesrintoihin vapaasti ilman karanteenia, Tappara sitoutui myös päästämään hänet vapaasti muualle, mikäli hän joskus siirtoa haluaisi. Jo vuotta ja yhtä Tappara-kautta myöhemmin oli edessä paluu Helsinkiin jatkamaan matematiikan erityisopintoja. Vesa oli siinä välissä muuttunut Jokereiksi, mutta sinne Perttula siirtyi luvatusti ilman karanteenia. Tosin Tappara asetti ehdon, että mikäli pelaaja käyttää uudessa seurassaan Tapparan hänelle hankkimia piilolaseja, niistä pitää saada korvaus.
Sekä Nieminen että Perttula palasivat vielä Tapparaan.
Karanteenisääntöön tehtiin muutoksia ja välillä ne haluttiin kokonaan poiskin
Muutaman vuoden voimassa ollutta kotimaan siirtojen karanteenisääntöä lievennettiin ensimmäisen kerran liiton syyskokouksessa 1966. Mestaruussarjakaranteeni pysyi voimassa, mutta nyt karanteenissa oleva pelaaja sai luvan osallistua ”liiton ja piirin järjestämiin otteluihin sekä oman seuransa ulkomailla käymiin otteluihin karanteeniaikanaan”. Sen sijaan seurojen järjestämät maksulliset ystävyysottelut eivät olleet edelleenkään sallittuja. Ajatus lienee se, ettei värvättyjen pelaajien nimillä ja maineella voinut tienata rahaa siirtorangaistuksen ollessa edelleen päällä.
Vuonna 1970 mestaruussarjassa viriteltiin yhteistä herrasmiessopimusta, jolla pelaajien muualle värvääminen kiellettäisiin, jolloin karanteenejakaan ei enää tulisi. Sopimuksen ehtivät allekirjoittaakin jo muut paitsi Tappara ja Ilves, joissa mietittiin vähän idealismia pidemmälle käytännön seikkoihin. Sopimus ei estänyt pelaajasiirtoja kokonaan, koska pelaaja saisi kuitenkin halutessaan vaihtaa seuraa, eikä sopimus ottanut mitenkään kantaan siihen, mikä olisi pelaajan siirtohalua ja mikä toisen seuran värväystoimintaa. Tällaisen huuhaasopimuksen sijaan Tampereella yritettiin panostaa edelleen paikallisten seurojen välisiin keskinäisiin sopimuksiin, vaikka 1960-luvun Allianssi-toiminta värväämättömyyssopimuksineenkin oli jo kaatunut erimielisyyksiin.
Sellaisen keskinäisen sopimuksen uhriksi meinasi joutua puolustaja Jorma Kallio, joka halusi siirtyä kaudeksi 1971-72 Ilveksestä Tapparaan. Hän teki Tapparan kanssa kolmevuotisen sopimuksen ja ehti harjoitellakin kirvesrinnoissa jo kuukauden päivät. Kallio oli pyytänyt Ilveksestä eroa Tapparaan siirtyäkseen, mutta Ilveksen johto ei ollut käsitellyt asiaa eikä ollut yhteydessä pelaajaan tämän eropyynnön tiimoilta, vaan päätti pelaajalta kysymättä tämän jatkavan seurassa. Samaan aikaan Tapparan pomo Mikko J. Westerberg teki Kalliolle 30 000 markan velkakirjan, jossa Kallio sitoutui maksamaan Westerbergille tuon summan, jos siirto Tapparaan ei toteudukaan. Siirron toteuduttua velkakirja siirtyisi Ilvekselle, eli Westerberg ja Tappara kuittaisivat sillä siirtokorvauksen ja karanteenimaksun.
Asiaa mutkistamassa on se, että Kallion tietämättä seurat olivat juuri tekemässä uutta niiden väliset seurasiirrot estävää sopimusta. Ilves pystyi vetoamaan sopimukseen, ettei sen tarvitse päästää pelaajaa paikalliskilpailijaan. Kalliolle jäi käteen kariutunut siirto ja 30 000 velkakirja, joka hänen olisi pitänyt maksaa Westerbergille. Sitä maksua ei koskaan peritty. Tapparaan Jorma Kallio pääsi lopulta viimein kaudeksi 1976-77 kierrettyään ensin Rauman Lukon kautta.
Lisää tapparalaisia karanteenissa ja ilman karanteenia
Sama maksimimääräinen 30 000 markan karanteenimaksupyyntö oli ilmassa hyökkääjä Keijo Järvisellä, joka siirtyi TuTosta Tapparaan samalla kaudella 1971-72, kun Kallionkin lähes oikeusistuimeen saakka ajautunut siirtosaagakin tapahtui. Karanteenin pyyntihinta pysyi tuona maksimisummana aina sarjakauden alun kynnykselle saakka, mutta lopulta Westerberg, eli Tappara, maksoi Järvisestä noin puolet pyydetystä summasta – ”vähän toistakymmentä tuhatta ja nippu mailoja”, kuten Westerberg asian ilmaisi.
Vuotta myöhemmin Juha Silvennoinen tuli Tapparaan Joensuusta ja Hannu Haapalainen palasi seuraan KooVeesta. Heistä Tappara ei pyydettyä karanteenisummaa maksanut, vaan pelaajat pääsivät kaukaloon vasta helmikuussa 1973 pelaten vain kymmenkunta ottelua kauden mestaruussarjasta. Sama kohtalo oli toiseen suuntaan liikkuneella Jorma Siitarisella, jonka ensimmäinen Jokerit-kausi jäi tyngäksi karanteenin takia.
KooVee puolestaan oli oikeasti näreissään Haapalaisen siirrosta, kun samaan aikaan heiltä lähti myös maalivahti Tapio Virhimo Ilvekseen. ”Saavat eron mutta tiukasti istuvalla karanteenilla”, KooVee viestitti medialle pelaajien lähdöstä ja jatkoi: ”Ilves ja Tappara näyttävät yhä pitävän KooVeeta kasvattajaseuranaan, kun omat voimat eivät riitä. Joka vuosi on kumpikin kalastamassa.”
Pari kautta myöhemmin takaisin kirvesrintoihin palasi Oiva Oijennus, joka oli viisi vuotta aiemmin juniorina siirtynyt Tapparasta KooVeeseen. Hänen karanteeninsa KooVee suostui poistamaan, kun samaan aikaan Kari Korpela vaihtoi kirvesrinnoista Kilpa-Veljiin, ilman karanteenia hänkin. Samalla seurat tekivät myös keskinäisen sopimuksen, etteivät ota enää toisiltaan pelaajia.
Ilpo Kuisman siirtymisestä Tapparasta Jokereihin kaudeksi 1973-74 tuli myös jonkinlainen mediapeli ja seurojen isopamppujen keskinäinen mittelö. ”Tapparan Mikko Westerberg ja Jokereiden Aimo Mäkinen eivät tiettävästi ole löytäneet yhteistä rahasäveltä”, mediassa kirjoitettiin vielä tammikuussa 1974, kun Kuisma istui edelleen Tapparan asettamassa karanteenissa.
Jo aiemmin lokakuussa Mäkinen oli valittanut, että Westerbergin suhde Kuismaan on katkeroitunut. ”Westerberg ei näköjään voi sulattaa sitä, että Helsinki ja Jokerit tarjoavat Kuismalle eteenpäinpääsymahdollisuudet elämässä. On aivan älytöntä, että katkeruus jäytää näin kiekkomarkkinoita”, Mäkinen tykitti.
Kuisma itse otti rennosti, vaikka pelaaminen oli jäissä ja karanteeni loppumassa vasta tammikuun lopussa: ”Ei minun takiani mihinkään älyttömyyksin tarvitse ryhtyä. Olen valmis istumaan karanteenin loppuun.”
Tämän ongelmallisen pelaajasiirron erikoisin juttu taisi kuitenkin olla myöhemmin kauden jälkeen, kun Mikko J. Westerberg oli Helsingin Sanomien mukaan kertonut Ilpo Kuisman palaavan Tapparaan vain vuoden poissaolon jälkeen. Aimo Mäkinen kertoi samalle lehdelle, että Tapparasta kyllä oli soiteltu Kuismalle pitkin talvea, mutta siirtohalukkuutta ei löydy. Kuisma oli ensimmäisellä Jokeri-kaudellaan pelannut karanteenin takia vain 10 ottelua 36:sta mahdollisesta. Jos hän olisi palannut kirvesrintoihin, millähän todennäköisyydellä seurapomot olisivat nyt päässeet yhteisymmärrykseen siirrosta? Edessä olisi ollut mitä todennäköisemmin toinen peräkkäinen vuosi karanteenissa. Kuisma jäi Jokereihin.
SM-liiga toi siirtolistan ja varaukset
Kuten alussa kerrottiin karanteenikäytäntö loppui samaan aikaan, kun mestaruussarjajoukkueet perustivat uuden SM-liigan vuonna 1975. Pian sen jälkeen Suomeen yritettiin istuttaa hiukan samanlaista varauskäytäntöä kuin NHL:n tulokaspelaajien draft oli jo pidempään ollut. Nyt ei vain varattu NHL:n tapaan nuoria pelaajia, vaan kuka tahansa sopimukseton pelaaja saattoi ilmoittautua siirtolistalle tai joukkue saattoi laittaa pelaajiaan listalle, eli antaa muille joukkueille luvan hankkia pelaajan, jos pelaaja vain itse haluaa siirtyä. Siirtolistalla olleista pelaajista joukkueet saivat varata oikeuden käydä luvallisesti sopimusneuvotteluja kahden viikon ajan ilman ikävää ”salaisen värväämisen” leimaa. Osalle pelaajista ilmoittautuminen siirtolistalle koski vain oikeutta siirtyä ulkomaille.
Toukokuussa 1976 SM-liigan ensimmäiselle siirtolistalle oli nimetty 26 pelaajaa. Tapparasta listalla ei ollut ketään. Neuvotteluoikeuksien varaaminen tapahtui NHL:n tapaan vuorotellen. Vain kuusi pelaajaa ”varattiin”. Tappara teki varauksen Kiekkoreippaassa pelanneeseen maalivahtiin Pertti Hasaseen. Kuukautta myöhemmin varauksista vain kaksi oli päätynyt sopimukseen uuden seuran kanssa. Tappara ja Hasanen eivät olleet laittaneet tässä vaiheessa nimiä papereihin. Lopulta kesän jälkeen Hasanen oli kuitenkin uusi Tappara-pelaaja, samoin kuin aiemmin mainittu Jorma Kallio, joka oli ollut Lukosta siirtolistalla, mutta jota Tappara ei ollut alkukesästä vielä varannutkaan.
Kevään 1977 siirtolistalta Tappara varasi I divisioonan JyPistä Pertti Rastelan, kun esimerkiksi samoin I divisioonassa pelannut Timo Susi oli Jokerien varaus. Nyt Tapparastakin tuli myös ensimmäiset siirtolistalaiset: Vesa Lehtoranta, Tuomas Leinonen ja maalivahti Aulis Kanninen. Sopimuksia mihinkään suuntaan ei kuitenkaan syntynyt. Vuotta myöhemmin Timo Susi oli taas siirtolistalla ja nyt hänet varasi Tappara. Loppu onkin jääkiekkohistoriaa.
Muita vuosien varrella Tapparan lopulta tuloksettomiin neuvotteluihin varaamia pelaajia olivat mm. Ilkka Kaarna Jokereista ja Hannu Savolainen HPK:sta (1978) ja Pekka Tuomisto Kärpistä (1986). Kovin halu Tapparasta pois taas oli keväällä 1989, jolloin siirtolistalle oli ilmoittautunut peräti 11 liigajoukkueen pelaajaa ja suunnilleen saman verran A-junioreita. Liigapelaajissa oli nimiä kuten Kari Heikkinen, Hannu Oksanen, Tommi Pohja, Tero Toivola, Arto Kulmala ja Petri Matikainen. Kahdeksan heistä myös siirtyi muualle.
Siirtolistakaan ei ollut varsinaisesti kovinkaan toimiva systeemi, vaikka keväisin toikin julkiseksi nimilistan pelaajista, jotka olivat halukkaita ja vapaita seuraa vaihtamaan. Tosin välillä jonain keväänä siirtolistakin pidettiin salaisena syystä, jota ei silloin edes kerrottu, joten se ei toiminut edes läpinäkyvänä asiakirjana. Hyvin moni seurasiirroista tapahtui kuitenkin edelleen listan ulkopuolelta suoraan seurojen välillä ja isojakin siirtokorvauksia maksettiin edelleen. Lopulta joskus 1990-luvulla siirtolista kuihtui kokonaan pois.
TAPPARA-HISTORIA 