Kultaista kypärää on käytetty SM-liigassa joukkueen parhaan pistemiehen merkkinä kohta kolmekymmentä vuotta. Tapparassa muita kiiltävämpi kypärä on totuttu näkemään luonnollisestikin juuri niiden pelaajien päässä, jotka miehittävät seurahistorian pistepörssin kärkipaikkoja viime vuosikymmenten aikana: Janne Ojanen, Kristian Kuusela, Aleksander Barkov, 2020-luvun alussa viimeisimpänä Anton Levtchi. Mutta kaikki kultakypärää kantaneet eivät ole aivan samanlaisia itsestäänselvyyksiä.

Kaikessa raadollisuudessaan kultakypärä on pelkkä mainos. Veikkaus lanseerasi Suomeen pitkävedon ja muita vedonlyöntipelejä 1990-luvun alkupuolella, ja samalla se hommasi mainospaikan jokaisen liigajoukkueen parhaan pistemiehen päähän. Kultaiset kypärät nähtiin ensimmäisen kerran kesken kauden 1993-94, jolloin ne ilmestyivät kaukaloihin marraskuun alun maaottelutauon jälkeen joukkueiden pelattua siinä vaiheessa 17 runkosarjaottelua.

Tapparan joukkue asetti kultakypärän parhaan pistemiehensä päähän ensimmäisen kerran 11.11.1993 paikallisottelussa Ilvestä vastaan. Ensimmäinen kultakypärää kantanut Tappara-pelaaja oli alkukauden 17 ottelussa tehopisteet 4+15=19 kerännyt Pauli Järvinen. Kauden loppuun mennessä kypärä oli nähty myös Timo Jutilan ja Jiří Kučeran päässä – Janne Ojanenhan oli antanut muille kymmenen pelin etumatkan palattuaan NHL:stä kirvesrintoihin vasta kesken kauden. Ensimmäisellä kaudella kultakypärä vaihtui playoffeissakin päästä toiseen playoff-pisteiden perusteella.

Seuraavan kauden alusta lähtien Veikkauksen kultaisiin kypäröihin liitettiin myös kokonaiskilpailu, jossa useimmin oman joukkueensa kultakypärää runkosarjan aikana kantanut voittaa kokonaiskisan palkinnon. Tapparasta kokonaiskilpailun voittajaksi ovat nousseet Aleksander Barkov (1996-97), Jori Lehterä (2009-10) ja Kristian Kuusela (2015-16). Yhteensä eniten Tapparasta kultakypärää on kantanut Janne Ojanen, jonka päätä kypärä on koristanut 234 runkosarjaottelussa kahdeksalla eri kaudella.

Alla olevassa luettelossa on Tapparan runkosarjan kultakypärät 1993-2023. Laskuissa on huomioitu parhaan pistemiehen poissaolo, jolloin kultakypärä on siirtynyt seuraavalle. Konkreettisesti kultakypärä ei ole ollut aina päässä esimerkiksi kauden alkuotteluissa, sillä joinakin vuosina kypärien toimituksessa on ollut viivästyksiä. Nämä ovat laskennalliset lukemat kultakypärän käytöstä, joka yleensä laskettiin kolmannesta runkosarjaottelusta eteenpäin, mutta kaudesta 2016-17 lähtien jo toisesta pelistä alkaen. Yli kymmenen vuoden takaisissa kausissa saattaa olla pientä epävarmuutta tapauksissa, joissa kahdella pelaajilla on samat tehopisteet ja tehdyt maalit, sillä näiden kesken paremmuus on välillä päätetty vähempien jäähyminuuttien ja välillä paremman plusmiinustilaston avulla – näissä laskuissa pienempi jäähyminuuttimäärä on ollut ratkaiseva tekijä tasamaaleissa ja -pisteissä. Runkosarjan kultakypärien lisäksi ainakin ensimmäisellä kaudella kultakypärää vaihdeltiin myös playoffeissa, mutta pian se vakiintui playoffeihinkin runkosarjan parhaan pistemiehen varusteeksi. Erillistä playoff-kultakypärää ovat kantaneet ainakin Timo Jutila, Jiří Kučera ja Ari Haanpää.

Tapparan kultakypärää runkosarjassa kantaneet. Lukemissa ottelumäärä (erilliset kaudet kultakypärän käyttäjänä).

Meidän paras pistemies on puolustaja?

Kuten alussa todettiin, joukkueen paras pistemies ja kultakypärä on yleensä tuttu tehomies: Ojanen, Kuusela, Tarvainen, Lehterä, Kontiola, jne. Mutta on Tapparan kultakypärää kantanut moni varsin omituinen ja yllättäväkin nimi. Tutustutaan muutamaan sellaiseen.

Puolustajat eivät yleensä ole joukkueidensa pistekärkiä, mutta poikkeusyksilöitä ja todellisia tehopakkeja on tietysti löytynyt aina. Timo Jutilan tai Pekka Laksolan näkyminen kultakypärä päässä on kenties poikkeuksellista mutta ei järisyttävää. Myöhemmistä kultakypäräisistä kirvesrintapakeista esimerkiksi Teemu Aalto, Mikko Lehtonen ja Marko Kauppinen ovat olleet hyökkääviä tehopakkeja, joiden osuminen välillä koko joukkueen parhaaksi pistemieheksi ehkä kismittää hyökkääjiä, mutta ei ole varsinaisesti mullistavaa.

Mutta entä Tuukka Mäntylän, Pekka Saravon, Aleksi Salosen tai ennen kaikkea Miska Kangasniemen näkeminen joukkueen parhaana pistemiehenä? Sellaisetkin ihmeet on nähty!

Mäntylä oli urallaan huikea yleispuolustaja, mutta ei varsinainen hyökkäysuhka, ja 25 tehopisteen rajakin jäi rikkomatta. Mutta hänen kultakypärän hallintajaksonsa ei ollut edes parin alkupelin suonenveto, vaan kesti yllättävänkin pitkään, kun hän kaudella 2011-12 aloitti kauden tekemällä 12 ottelussa 11 tehopistettä (4+7). Niillä hän kantoi kultakypärää, mutta ansaitsi myös KHL-sopimuksen ja lähti kesken kauden.

Pekka Saravo sai kultakypärän päähänsä syksyn 2009 kolmannessa ottelussa, kun kauden kahdessa aiemmassa ottelussa neljä pelaajaa oli pörssikärjessä yhdellä tehdyllä maalilla. Saravon ja Joonas Koskisen plusmiinustilastot olivat lisäksi tasoissa kärjessä, mutta kenties kokemusansioilla kultakypärä laitettiin Saravon kannettavaksi. Mikään valtava erikoisuus se ei sikäli ollut, että uransa keskivaiheilla Saravo oli lähes parinkymmenen pisteen pakki, ja Tapparan heikoimpina kausina 2010-luvun taitteessa ne olivat suhteellisesti ihan hyviä pistemääriä.

Aleksi Salosen uran huippupisteet ovat toistaiseksi Tapparassa kaudella 2016-17 tehdyt 5+13=18, mutta seuraavana syksynä hän aloitti sen verran tiukasti, että vielä kymmenkunnan pelin jälkeen päässä oli kirvesrintojen parhaan pistemiehen merkki.

Ylivoimaisesti erikoisin pakkikultakypärä Tapparassa on ollut Miska Kangasniemi, joka ei 13-vuotisella liigaurallaan koskaan tehnyt yli kolmea maalia kaudessa ja vain kerran ylsi yli 10 tehopisteen (11). Mutta kaudella 1999-2000 hänetkin nähtiin kultakypärä päässään. Kauden avausottelussa hän teki 1+1 ja oli vielä kolmenkin ottelun jälkeen kirvesrintojen ainoa kahden tehopisteen pelaaja. Neljännessä ottelussa Roman Meluzínin hattutemppu riisui kiiltomerkin fyysisen peruspakin päästä.

Yllä on jo mainittu kaikki muut kultakypärää kantaneet Tappara-pakit paitsi Juha Leimu. Leimu oli hyökkäävä ylivoiman tehopakki, vaikka ihan täysin häntä ei silti voi niputtaa Jutilan ja Lehtosen kanssa sellaiseksi puolustajaksi, jolle pelipaikasta huolimatta pistekärki on ihan luonnollista. Leimun tekee poikkeukselliseksi se, että hän teki liigadebyyttinsä Tappara-paidassa vasta 26-vuotiaana ja teki heti kovat 24 pistettä 36 ottelussa. Seuraavalla kaudellaan 2010-11 hän nousi välillä jopa koko joukkueen parhaaksi pistemieheksi, vaikka lopulta hänen 31 tehopistettään jäi seitsemän pinnaa joukkueen lopullisesta kärjestä.

Ainoa koko runkosarjan jälkeen Tapparan parhaan pistemiehen titteliä yhä kantanut puolustaja on Timo Jutila, joka teki tuon tempun kultaisten kypärien ensimmäisellä kaudella 1993-94. Hän oli tasan samassa ottelu-, maali- ja syöttöpistemäärässä (48 ottelua 13+36=49) kuin Pauli Järvinen, mutta merkittiin ykköseksi istuttuaan kaksi jäähyminuuttia vähemmän, tai paremman plusmiinustilastonsa ansiosta (Juti -2, Pauke -6), kumpaa erottelumetodia sitten on kulloinkin käytetty.

Meidän paras pistemies on KUKA?

Kaikkein omituisin Tapparan kultakypäristä ikinä on Samu Vilkman, joka veti tuon parhaan pistemiehen mainossuojuksen päähänsä syksyllä 2010 kauden ensimmäisenä kirvesrintana. Hän nappasi paikallispeliavauksessa kaksi syöttöpistettä, lisäsi yhden lisää kauden toisessa ottelussa ja sai kultakypärän päähänsä tehoin 0+3. Todella erikoiseksi asian tekee se, että Vilkmanin koko liigakauden pistesaldoksi jäi 0+4, eikä hän koko liigaurallaankaan tehnyt kuin yhteensä 11 pistettä.

Lee Goren oli erikoinen kultakypärä Tapparassa, sillä hän ei ollut edes tarkoitettu pitkäaikaiseksi vahvistukseksi, vaan hän oli ns. artisti. ”Artistisopimuksella” tarkoitettiin ulkomaalaispelaajien ruotsalaisjoukkueiden kanssa tekemiä normaalia lyhyempiä, ei ihan koko kautta kattavia sopimuksia, jotta maassaolopäivät Ruotsissa eivät ylittäneet sallittua, ja pelaajan verotus pysyi matalammalla taiteilijoille ja vastaaville tarkoitetulla tasolla. Nämä artistit pelasivat usein alkukauden toisissa maissa ennen kuin liittyivät oikeaan joukkueeseensa myöhemmin syksyllä. Gorenin lisäksi tällaisia syksyn väliaikaisapuja kirvesrinnoissa olivat Nick Angell ja David Schneider. Goren kuitenkin oli ainoa artisti, joka käväisi joukkueen pörssikärjessäkin lyhyen SM-liigajaksonsa aikana syksyllä 2009.

Otto Rauhalakin nähtiin kultakypärä päässään yllättävänkin pitkään syksyllä 2021. Myös Rauhala tunnetaan puolustavana alempien ketjujen ja alivoiman raatajana eikä pistemiehenä – itse asiassa iso osa hänen kultakypärään oikeuttavista pisteistään silloin syntyikin alivoimalla.

Erikoisuusmaininnan kultakypäryyksistään ansaitsevat myös nuorempi Aleksander Barkov ja Patrik Laine. Molemmat ovat sittemmin olleet tehokkaita aina NHL:ää myöten, joten sikäli heidän pistetehtailunsa Tapparassakin ei ole yllättävää tai erikoista. Mutta se on erikoista, että kumpikin esiintyi kultakypärä päässään Tapparassa vasta 17-vuotiaana. Barkovilla kultakypärä nähtiin syksyllä 2012, kun hän oli juuri vasta täyttänyt edes sen 17. Vajaat kolme vuotta nuorempi Laine teki saman kolme vuotta myöhemmin 2015.

Lopetetaan listaukset Quinn Hancockiin, joka kauden 2007-08 alussa kahden ottelun jälkeen oli joukkueen paras pistemies tehoin 2+0. Kultakypärät ilmestyivät päihin silläkin kaudella kolmannessa ottelussa, mutta siinä pelissä Hancock ei enää kuulunutkaan Tapparan rosteriin! Hänet oli myyty jo aiemmin kesällä Ruotsiin, mutta sopimuskiemuroiden vuoksi hän aloitti kauden noilla kahdella pelillä kirvesrinnoissa. Hän oli siis kultakypärä, jota ei koskaan ollut. Hänen sijastaan joukkueen parhaan pistemiehen merkkiä kantoi tuossa pelissä yksi suhteellisen yllättävä nimi, Niko Nieminen.