Tapparan triplan taimet istutettiin kaudella 1984-85, joka oli kirvesrintojen heikoin kausi vuonna 1975 käynnistyneessä SM-liigassa. Se oli toinen kerta liiga-ajan kymmenen vuoden aikana, kun Tappara jäi pudotuspelien ulkopuolelle. Se oli myös ensimmäinen kausi koko tapparalaisen jääkiekon historiassa, kun heikko menestys ajoi seuran vaihtamaan päävalmentajaa kesken kauden.
Tappara lähti kauteen 1984-85 hallitsevana mestarina. Olli Hietasen kaksivuotinen projekti oli päättynyt Erkki Lehtosen laukaukseen neljännen finaalipelin jatkoajalla Porissa: Tappara palasi mestariksi, jollainen se oli ollut kolmesti aiemminkin SM-liigan ja playoff-pelien aikakaudella. Helsinkiläisen Hietasen toimiminen maineikkaan ja kieltämättä omalla tavallaan vähän sisäsiittoisenkin tamperelaisen menestysjoukkueen peräsimessä ei ollut aina ollut kivutonta, mutta se päättyi onnellisesti.
Mestaruutta puolustamaan kirvesrinnat lähtivät taas ”omalla kalustolla”. Päävalmentajaksi nousi Hietasen apuvalmentajana toiminut Esko Niemi, 1950-luvun lopun Tapparan maalivahtisuuruus ja KooVeen vuonna 1968 Suomen mestariksi valmentanut konkari. Epäonnistuneen pelaajapolitiikan vuoksi joukkue oli heikentynyt, ja Niekun ”enemmän on enemmän” -valmennusmetodi vei pelaajat tukkoiseen väsymystilaan ja kierteeseen, jossa tappiot ruokkivat lisää väsymystä ja tappioita.
Marraskuun alussa Tappara oli voittanut 11 ottelustaan vain yhden, napannut lisäksi yhden tasapelipisteen ja jäänyt sarjan viimeiselle sijalle. Valmentaja Niemen omasta pyynnöstä seurajohto teki vaikean ja kipeän päätöksen ja vaihtoi vastuuvalmentajaa. Niemen tilalle nousi kakkosvalmentajana ollut Jorma Kurjenmäki, jonka johdolla Tappara keräsi lopuista 25 runkosarjaottelusta 31 pistettä, kolmanneksi eniten TPS:n ja Kärppien jälkeen. Muiden etumatka alussa oli kuitenkin niin suuri, että Tappara jäi kuudenneksi ja ulos playoffeista.
Yhden kauden epäonnistuminen sai riittää. Oli aika tehdä muutos.
Rane Korpi palaa takaisin
Muutos lähti tutun miehen paluulla valmennusvastuuseen. Rauno Korpi oli noussut Kalevi Nummisen apumiehestä päävalmentajaksi 1979 ja oppirahansa maksettuaan – viides sija ensimmäisellä päävalmentajakaudella – luotsasi kirvesrinnat taas kahdesti finaaleihin 1981 ja 1982. Jälkimmäinen finaalikerta toi seuralle jälleen yhden mestaruuden lisää.
Mestaruuskevään 1982 jälkeen Korpi oli siirtynyt Jääkiekkoliiton koulutuksen ja valmennuksen päälliköksi, mutta oli nyt kolmen vuoden valmennustauon jälkeen valmis palaamaan seuratason perustyön ääreen.
– Tappara on yhä terästä, mutta teräskin kaipaa joskus karkaisua. Nyt on Tapparan teräksen karkaisun aika, Korpi lausui allekirjoitettuaan Tapparan kanssa kolmen vuoden sopimuksen.
Siinä vaiheessa kumpikaan osapuoli tuskin uskoi, että jokainen niistä kolmesta sopimusvuodesta tulisi päättymään mestaruuteen.
Edelliskauden virhettä ei toistettu
Korpi nimesi apuvalmentajakseen pitkäaikaisen Tappara-kapteenin Pertti Koivulahden, joka oli lopettanut pelaajauransa vuotta aiemmin mestaruuteen 1984. Edelliskauden epäonnistumisen yksi syy olikin ollut juuri Koivulahden ja parin muun (Pekka Marjamäki, Oiva Oijennus) pitkän aikaa joukkuetta kentän lisäksi kopissakin kantaneen konkaripelaajan liigauran lopettaminen. Kyseistä kolmikkoa sekä NHL-yritykselle lähtenyttä Timo Jutilaa ei ollut korvattu mitenkään, vaan oli luotettu omien nuorien kasvattien nousevan heti ratkaisurooleihin.
– Oli jonkinlaista harhaa, että meillä oli timanttinen ryhmä, koska mukana oli niin ja niin monta edelliskevään mestaria, loppukauden valmentanut Jorma Kurjenmäki totesi analyysissään kauden 1984-85 loputtua. – Liian moni oli kovan työn edessä, kun vastuuta ja peliminuutteja tuli ensimmäistä kertaa oikein kunnolla.
Samaa virhettä Tapparassa ei haluttu toistaa. Niinpä valmennusvastuun ottanut Rane Korpi ”ei antanut lupaa” kaiken kokeneille vastuunkantajille Seppo Ahokaiselle, Hannu Haapalaiselle, Lasse Litmalle ja Pertti Valkeapäälle lopettaa uraansa, vaikka osa heistä sellaista pohtikin.
– Pidin heille sellaisen lähtöpalaverin, jossa osoitettiin heille heidän hyödyllisyytensä joukkueelle, kerrottiin asioita jotka he osaavat tehdä paremmin kuin muut, Korpi selvitti. – Musta tuntui, että he miettivät asiaa ja päättivät jatkaa.
Lisäksi edelliskauden sentteriosaston leveyden riittämättömyys korjattiin hankkimalla Ruotsista kotimaahan palannut Hannu Oksanen, jolla oli takana naapurimaan kauden lisäksi seitsemän kautta kotimaan liigassa ja muun muassa paikka Sarajevon olympiajoukkueessa 1984.
Lisää apua oli tulossa NHL-Buffalon farmiseuraan jumittuneen Timo Jutilan paluusta kotiin. Jutia tosin saatiin vielä hetki odottaa, sillä hän oli hankkinut Yhdysvalloista auton ja oli nyt verotussyistä asettunut kesäksi ja alkusyksyksi Ruotsiin Södertäljeen ja liittyisi joukkueeseen myöhemmin liigakauden jo alettua, kun poissaolopäiviä kotimaasta olisi riittävästi.
Sarjakärkeen heti alussa
SM-liigan runkosarjassa pelattiin viimeistä kertaa 36 ottelua, neljä kertaa jokaista yhdeksää vastustajaa vastaan. Playoffeihin pääsi neljä runkosarjan parasta joukkuetta. Uusi muutos oli tehty pudotuspelien finaaleihin, joissa nyt ensimmäistä kertaa mestaruuteen tarvittaisiin neljä voittoa. Välierissä riitti edelleen kolme voittoa.
Ennen liigan alkua Tappara pelasi kymmenen harjoitusottelua, joista se voitti seitsemän. Syyskuussa englantilainen vedonlyöntitoimisto SSP Overseas Betting asetti Tapparan vitossuosiksi mestaruuteen: TPS:n mestaruus sai kertoimen 3,75, Kärppien 4,5, hallitsevan mestarin Ilveksen 4,75 ja HIFK:n 5,5. Niiden perässä kirvesrintojen mestaruuskerroin oli 6.
Valmentaja Korpikin jarrutteli menestysodotuksia: – Joukkue ei ole vielä tulevalla kaudella välttämättä valmis suuriin tekoihin, hän sanoi. – Löysyyttä on liikaa, pitää pystyä voittamaan keskinkertainen työasenne ja tavoitella erinomaisuutta kaikkemme uhraten.
Korpi ja Tappara eivät puhuneet mitaleista tai niiden väreistä. Valmentajan mukaan joukkueen nälkäisyys perustuu enemmän Tampereen ykkösseuran aseman takaisin saamiseen. Toki sitäkin tavoitetta voi pitää kovana, olihan Ilves hallitseva Suomen mestari.
Kausi lähti käyntiin erinomaisesti. Marraskuun alkupäiviin mennessä oli pelattu 13 ottelua, joista Tappara oli hävinnyt vain yhden, Kärpille vieraissa, ja lisäksi pelannut neljä tasapeliä. Saldollaan se oli napannut kärkipaikan sarjataulukossa. Rane Korvenkaan ei tarvinnut murehtia työasioita astuessaan avioon Britansa kanssa Tampereen Vanhassa kirkossa marraskuun 2. päivänä.
Yksi iso tekijä Tapparan voittokulussa oli Markus Mattssonin maalivahtipeli. Mattsson oli pelannut seitsemän kautta Pohjois-Amerikassa, ensin WHA-liigassa ja sitten NHL:ssä, kunnes palasi takaisin kotimaahan kaudeksi 1984-85. Kasvattajaseura Ilveksessä maalivahtipaikat olivat jo täynnä, mutta Tapparaan oli auennut ykkösvahdin tontti, kun mestarivahti Hannu Kamppuri ei jatkanut joukkueessa. Pohjoisamerikkalaiseen pelityyliin tottuneelle Mattssonille ensimmäinen kausi kotimaan liigassa paluun jälkeen oli ollut hankala ja otteet ailahtelevia. Nyt toisella kaudellaan hän oli taas sinut Tapparan ja SM-liigan kanssa ja esitti erinomaisia otteita ilta toisensa jälkeen.
Myös Timo Jutila saatiin puolustukseen odotettua nopeammin. Vain muutama liigapeli oli ehditty pelata, kun Juti jo soitteli Ruotsista valmentaja Korvelle ja kertoi kyllästyneensä odottelemaan. Hän maksoi Suomen veroviranomaisten vaatiman summan USA:sta tuomastaan Toyota Suprasta ja puki kirvesrintapaidan päälleen jo kauden viidennessä liigapelissä Oulussa – siinä ainoassa tappiopelissä, jonka Tappara koko reilun ensimmäisen sarjakierroksen aikana koki.
Kari Heikkinen, Erkki Lehtonen ja Häpä Oksanen olivat aloittaneet joukkueesta kaikkein tehokkaimmin ja kuuluivat kaikki SM-liigan pistepörssin kärkikymmenikköön. Heikkinen oli yksi niistä Kurjenmäen mainitsemista nuorista, jotka kyllä olivat 1984 mestareita, mutta joille seuraavan kauden kasvanut vastuu oli aiheuttanut haasteita. Nyt ”Kapri” oli valmis heti kauden alusta tykittäen hattutemput niin kauden ensimmäisessä kuin kolmannessakin tosipelissä. Suurin yllättäjä joukkueessa oli kuitenkin 17-vuotias puolustaja Teppo Numminen, joka oli säväyttänyt jo harjoitusotteluissa ja otti heti vakiopaikan pelaavasta miehistöstä.
Runkosarjan lopun kompurointi toi jännitystä
Marraskuussa lyhyeksi jääneen lamakauden jälkeen – kolme tasapeliä ja kaksi peräkkäistä tappiota – Tappara palasi raiteilleen ja puksutti tukevasti kohti runkosarjavoittoa. Joulutauko tuli kuitenkin hyvään paikkaan, sillä loukkaantumiset vaivasivat. Puolustuksesta puuttuivat Harri Laurila ja Pekka Laksola, hyökkäyksestä Harri Niukkanen ja Jukka Piirinen. Joulutauon harjoittelua vaikeutti vielä kuuden pelaajan edustustehtävät maajoukkueissa. Jopa Ekku Lehtonen oli vihdoin ja viimein saatu nostettua A-maajoukkueeseen, jonne mies olisi kuulunut jo pitkään.
Syyskauden säröihin kuului myös Jutilan parin pelin syrjäytys, kun hän ei pysynyt valmennuksen määrittelemän painorajan alla, vaan joutui huhkimaan ekstraa pudottaakseen ylimääräisen kilon pelipainostaan. Tällaiset olivat kuitenkin hyvin pieniä asioita hyvin sujuneen kauden keskellä.
Kun muut joukkueet vaipuivat lyhyisiin tappioputkiin, Tapparan suoritusvarmuudella oli tehtaan takuu. Se oli marraskuussa hävinnyt ne kaksi ottelua peräkkäin, mutta niiden kahden lisäksi tappioita oli koko sarjassa vain kolme muuta, kun runkosarjaa oli jäljellä enää kuusi ottelua. Tapparalla oli seitsemän pisteen etumatka kärjessä ja runkosarjan voitto koko lailla tukevasti taskussa, kun pisteitä oli jaossa enää 12 jokaiselle joukkueelle.
Sellainen asetelma tiesi kirvesrinnoille kovaa punttikuuria, kun playoffien alkuunkin oli vielä lähes kuukausi. Kova treeni ja henkinen ulospuhallus toivat kuitenkin vielä ongelmia. Kolme ottelukierrosta ja kolme tappiota myöhemmin HIFK oli Tapparasta enää yhden pisteen päässä, kun pelejä oli jäljellä vielä kolme. Seuraava ottelu oli Hakametsässä pelattava todellinen neljän pisteen kamppailu takaa-ajettavan ja takaa-ajajan välillä. Sen matsin jälkeen IFK saattoi olla jo edellä – tai sitten kolme pistettä perässä.
– Meitä kiinnostaa olla ykkönen myös runkosarjassa, IFK:n kapteeni Rocky Rautakallio uhosi.
Mutta niin kiinnosti Tapparaakin. Joukkueiden välisen ottelun avauserä oli tuskin ehtinyt yli puolivälinsä, kun kirvesrinnat olivat iskeneet kiekon jo neljästi IFK-vahti Jari Kaarelan taakse. Hänen tilalleen tullut Jarmo Uronen pärjäsi pidemmän pelivuoronsa paremmin, mutta joutui hänkin kaivamaan kolme kiekkoa takaansa. Tappara murskasi ainoan uhkaajansa runkosarjan voittajaksi peräti 7-2. Ekku Lehtonen teki neljä maalia ja syötti kaksi.
Lopullisesti runkosarjavoitto ratkesi kuitenkin vasta viimeisellä kierroksella, kun Tappara kaatoi Jokerit ja piti ykkössijansa yhden pisteen erolla IFK:hon. Runkosarjan ykköstila toi seuran kassaan 100 000 markkaa.
IFK- ja Jokeri-otteluiden välissä Tappara hävisi Turussa TPS:lle. Turkulaisten voitto varmisti samalla sen, että Ilves ei pääsisi playoffeihin, mikä kirvoitti ilmoille syytöksiä, että Tappara hävisi tahallaan pudottaakseen paikalliskilpailijansa ja hallitsevan mestarin ulos. Tosin Ilves itse tienasi runkosarjan toisella puolikkaalla vain 14 sarjapistettä (playoff-joukkueet 20-25 pistettä) eikä onnistunut sijoitukset ratkaisseissa neljässä viimeisessä pelissään voittamaan kertaakaan, joten ihmekös tuo, jos TPS ja Kärpät porhalsivat sen ohi playoffeihin ja edelle nousi vielä JyPHT:kin.
Mutta tavallista heikommin oli sujunut Tapparankin runkosarjan loppu.
– Paras pelivire katosi, kun mitalipelipaikka varmistui eikä ollut enää paineita pelien voitoista, Rane Korpi sanoi runkosarjan päätyttyä. – Siitä lähtien alkoi virittäytyminen kohti playoffeja. Vaikka voittoja on tullut viime aikoina totuttua vähemmän, tilanne on ollut koko ajan hallinnassa.
Viimeinen viritys ennen pudotuspelien alkua tehtiin rentoutumalla ja akkuja lataamalla Ikaalisten kylpylässä. Sen jälkeen kaiken piti olla valmista.
Välierissä tehtiin Kärpistä vompatteja
Runkosarja oli päättynyt jo helmikuun alussa. Otteluohjelma oli laadittu A-maajoukkueen päävalmentajan toiveiden mukaan, että mestari olisi selvillä maaliskuun puoliväliin mennessä, jotta finaalijoukkueidenkin MM-kisaehdokkaille jäisi hyvin aikaa valmistautua Moskovassa pelattaviin kisoihin. Ratkaisu havaittiin kuitenkin epäonnistuneeksi, kun suurimmalle osalle MM-pelaajista pelitauko tuli aivan liian pitkäksi.
Tappara ei kuitenkaan katsonut kalenteria vaan keskittyi mitalipeleihin. Joukkueen kapteenin Lasse Litman mukaan kauden alussa ei ollut puhuttu mitään runkosarjan voitosta, mutta hyvin menneiden pelien myötä sekin tuli mieleen kauden loppupuoliskolla.
– Tästä eteenpäin tavoite on yksiselitteisesti mestaruus. Ei olla osallistumassa vaan menestymässä, Litma paukautti.
Samaa mieltä oli kansainvälinen vedonlyöntitoimisto SSP. Jos Tappara oli toimiston listoilla rankattu viidenneksi kauden alkaessa, nyt se oli runkosarjavoittajana luonnollisesti ykkönen. Tapparalle annettu mestaruuskerroin oli 2,2, kun IFK:lla sai 2,7, Kärpillä 4,5 ja TPS:llä 5.
Välierissä kirvesrinnat saivat vastaansa Oulun Kärpät, joka oli sijoittunut neljänneksi seitsemän pistettä ykköstä vähemmän keränneenä. Kärpillä oli kuitenkin vahva lähihistorian henkinen tuki puolellaan, sillä Tappara ei onnistunut runkosarjassa voittamaan oululaisia kertaakaan: neljästä kohtaamisesta Kärpät voitti kolme ja yksi päättyi tasan. Itse asiassa Tappara ei ollut voittanut Kärppiä kahteen ja puoleen vuoteen: lokakuun 1983 Tappara-voiton jälkeisistä kymmenestä kohtaamisesta oululaiset olivat voittaneet kahdeksan ja kaksi oli päättynyt tasan.
Jobinpostia Tapparalle oli tullut runkosarjan viimeisessä ottelussa, kun joukkueesta eniten peliaikaa saanut puolustaja Pekka Laksola sai mailasta silmäänsä ja olisi sivussa ainakin ensimmäisistä playoff-peleistä. Myös Hannu Oksanen pelasi puolitehoisena polvivaivan takia.
Välieräsarjan ensimmäinen ottelu Tampereella todisti kuitenkin kiistattomasti, että Tappara oli valmis jahtaamaan mestaruutta. Se murskasi Kärpät peräti 8-0. Timo Susi pyssytti neljä maalia, ja Laksolan paikan kokoonpanosta saanut Harri Laurila syötti peräti viisi osumaa.
– Satuin vain olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa, kun kaverit järkkäsivät paikkoja, maalitykki Susi kommentoi avauspelin ilotulitustaan ja siirsi heti katseen tulevaan: – Tämä oli vain yksi ottelu. On aivan sama voittaako maalilla vai kymmenellä. Seuraavassa pelissä lähdetään taas nollatilanteesta.
Avauspelin murskalukemat kirvoittivat Iltalehden ilkkumaan, että Kärpät eivät olleet nimensä veroisia petoja, vaan joukkue muistutti enemmänkin vompatteja, kömpelönpulskeita kasvissyöjiä. Irvaileva nimenmuutos ei maistunut Kärppien valmentajalle Pentti Matikaiselle: – Kotikaukalossa on tarkoitus näyttää, ettei meidän ryhmä mitään kasvissyöjiä ole. Kärpät on petolauma eikä mikään vompattijoukko.
Kärpät tulikin toiseen peliin sisuuntuneena kovalla taisteluilmeellä. Markus Mattsson Tappara-maalissa piti joukkuettaan pystyssä torjumalla ensimmäisessä erässä peräti 15 kertaa ja toisessakin 10 kertaa, mutta toiselle erätauolle lähdettiin oululaisten johtaessa maalein 2-1. Erätauko muutti kuitenkin kaiken.
Raksilan jäähallin jäädytyskone hajosi tauolla, joka pitkittyi ja pitkittyi venyen lopulta lähes kolmen vartin mittaiseksi. Kärppien valmennuskaksikko Matikainen – Hannu Jortikka keskittyivät kaukalopleksin takana ihmettelemään, miksei kenttä jäädy ja peli jatku, kun taas Tappara-valmennus pysytteli pukukopissa ja pumppasi joukkueeseensa uskoa.
– Minulla on molemmat peukut keskellä kämmentä, Korpi vitsaili pelin jälkeen mutta oli myös ihan tosissaan. – Mitäpä minä olisin siellä jääkoneen luona tehnyt, en minä sitä olisi osannut korjata.
Korpi osasi kuitenkin korjata joukkueensa asenteen ja motivaation ottelun kolmanteen erään. Jutila tasoitti erän alkuun, Lehtonen vei Tapparan johtoon ennen erän puoliväliä, ja Jari Grönstrand ja Seppo Ahokainen viimeistelivät lopussa kirvesrinnoille toisen voiton sarjaan maalein 5-2. Ahokainen keräsi ottelussa komeat tehot 2+2.
Kaksi päivää myöhemmin oli vuorossa kolmas ottelu Hakametsässä. Tapparalla oli finaalipaikka katkolla.
– Meillä on vahva vakaumus, että homma päättyy tähän, valmentaja Korpi lupasi ennen kolmatta ottelua. – Kärppiä ei enää nähdä Tampereella.
Uskoa riitti myös vastustajan puolella: – Kaikki riippuu vain meistä itsestämme. Takaan, että tulemme Tampereelle tosi mielessä, Kärppä-valmentaja Matikainen vakuutti.
Kolmospeli sujui tasaisena pari erää. Tappara otti Timo Jutilan maalilla johdon jo pelin avausminuutilla, mutta toisen erän puolivälin jälkeen Kärpät sai vihdoin kiekon jo yli 30 kertaa siinä vaiheessa torjuneen Markus Mattssonin taakse. Mutta Timo Susi iski Tapparalle todellisen pukukoppimaalin vain muutama sekunti ennen toista taukosummeria.
Kun kolmannessa erässä Petri Niukkanen vei ensin Tapparan kahden maalin johtoon ja perään Kärpät otti tyhmiä jäähyjä, homma näytti ratkenneen. Mutta tilanne muuttui äkisti, kun vieraiden Pekka Tuomisto onnistuikin kaventamaan alivoimamaalilla. Sitten alkoi tapahtua kuin toimintadraamassa.
Eroa oli maali, peliaikaa jäljellä lähes kymmenen minuuttia, ja nyt Tapparakin sortui jäähyihin. Ensin penkille istui Jari Grönstrand, jonka jäähyn aikana kilahti jo tolppa Mattssonin vieressä. Jutila pelasti jatkotilanteen rikkomalla, ja Kärpille tarjoutui 22 sekuntia kahden miehen ylivoimaa aikaa tasoitukselle. Se ei onnistunut, ja Tapparan saatua neljännen miehen jäälle Hannu Oksanen kirmasi alivoimalla läpiajoon, ujutti kiekon Jukka Mäntykiven längistä sisään ja tuuletti osumaansa ratsastamalla mailallaan kuin noita luudalla.
Kärpät tuli vielä kerran mutta liian myöhään. Se otti maalivahdin pois ja sai aikaiseksi kavennusmaalin, mutta kelloon jäi enää 11 sekuntia, eikä se riittänyt tasoitukseen. Tappara meni finaaliin suoraan kolmella voitolla.
Rauno Korpi oli löytänyt voitokkaan sivun Tapparan 1940-luvun huippupelaajan ja myöhempien aikojen valmentajan ja koko seuran alkuaikojen suurmiehen Jarl Ohlsonin pelikirjasta.
– Annoin joukkueelleni määräyksen voittaa peli, Korpi viihdytti lehdistötilaisuudessa kuulijoita, jotka vilkuilivat toisiaan epäuskoisen huvittuneina ennen kuin Rane selitti oppineensa Ohlsonin käyttäneen aikoinaan vastaavaa ”määräystä”, jota pelaajat kuuliaisesti tottelivat silloin ja nyt.
Suoran kolmen voiton jälkeen Tappara-valmennuksella oli aikaa ja mahdollisuus käydä vakoilemassa HIFK:n ja TPS:n välistä välieräsarjaa, joka venyi viiteen otteluun.
– Hyviä ryhmiä molemmat. Vaikea sanoa, kumpi olisi parempi vastustaja meille, Korpi tuskastutti kyselevät toimittajat ympäripyöreällä vastauksellaan.
Traaginen kolari juuri finaalien alla
Finaalien alkamisen piti olla jääkiekon juhlaa, mutta ainakin Tapparan oli täysin mahdotonta keskittyä jääkiekkoon ensimmäisen ottelun alla. Joukkuetta oli kohdannut suuri tragedia, kun sen pitkäaikainen rakastettu huoltaja Raimo Paavola kuoli auto-onnettomuudessa.
Paavola oli kuskina, kun hän, joukkueen kakkosvalmentaja Pertti Koivulahti ja kokenut hyökkääjä Seppo Ahokainen kävivät Helsingissä katsomassa IFK:n ja TPS:n välisen viidennen ja ratkaisevan välieräpelin, jossa Tapparan finaalivastus selvisi. Ahokainen itse asiassa oli matkassa mukana pääasiassa hakemassa pääkaupungista uutta polvitukea vihoitelleeseen jalkaansa eikä ollut edes ”vakoilumatkalla”. Päävalmentaja Rauno Korpi jäi median tentattavaksi ennakoimaan finaalisarjaa, kun toinen autoseurue lähti kohti Tamperetta.
Kello oli 23:23, ja tapparalaiset olivat juuri ohittaneet Valkeakosken Piispantallin risteyksen, kun suoralla tieosuudella vastaantuleva auto kääntyi yllättäen väärälle kaistalle ja törmäsi suoraan Paavolan ohjaamaan autoon. Vastaantulevan auton ratissa oli lomansa jälkeen kohti kasarmia palaamassa ollut varusmies, joka ilmeisesti nukahti rattiin. Varusmies ja Tappara-autoa ajanut ”Pappa” Paavola kuolivat. Paavolan vieressä ollut Koivulahti selvisi aivotärähdyksellä ja otsahaavalla ja pääsi jo seuraavana päivänä jäähalliin, jonne traagisen kolariuutisen sumentama Tapparan joukkue kokoontui. Takapenkillä nukkuneen Ahokaisen olkavarsi murtui ja hän joutui jäämään sairaalaan.
Finaaliavausta edeltäneiden kahden päivän aikana Tapparassa tehtiin kova työ saada joukkue henkisesti pelikelpoiseksi. SM-liiga ei kyennyt siirtämään finaalipelejä, jotta kirvesrinnat olisivat saaneet edes päivän tai pari lisää aikaa surutyölleen. Joukkueen sisällä puhuttiin jopa finaalien luovuttamisesta. Lopulta tilanteen ratkaisi menehtyneen Paavolan vaimo, joka vakuutti Korven ja joukkueen, että ”Pappa” haluaisi poikien ehdottomasti pelaavan ja voittavan.
– ”Elämä jatkuu, pelatkaa Raimon muistolle”, Timo Jutila muisteli Paavolan lesken Lean vedonneen pelaajiin Tapparan pukukopissa ensimmäisen finaalin alla.
Elämä ja pelit jatkuivat.
Finaalit ensimmäistä kertaa paras seitsemästä -systeemillä
Tappara ja HIFK olivat ensimmäistä kertaa vastakkain finaaleissa SM-liigan kymmenvuotisen playoff-historian aikana. Ne olivat kohdanneet toisensa välierissä 1981 ja 1982, jolloin kirvesrinnat olivat kummallakin kerralla edenneet finaaliin. Tilastotaikoihin uskovat keksivät silti, että IFK oli aina ollut mestari yllettyään finaaleihin (1980, 1983), kun taas Tappara oli jäänyt niissä kakkoseksikin.
Ensimmäistä kertaa mestaruuteen tarvittiin nyt neljä finaaliotteluvoittoa, kun kymmenen vuotta aiemmin oli aloitettu kahden voiton tarpeella, mistä oli nopeasti siirrytty kolmeen voittoon.
– En usko neljään otteluun. Me varaudumme seitsemään, Korpi maalaili.
Välierissä Tappara oli pudottanut suoraan kolmessa ottelussa Kärpät, jota se ei ollut onnistunut voittamaan kertaakaan runkosarjassa. Nyt taas vastassa oleva IFK oli kaatunut kaikissa neljässä runkosarjapelissä – viimeisin niistä vain kolme viikkoa aiemmin oli päättynyt peräti 7-2 Ekku Lehtosen neljän maalin ja kuuden tehopisteen kautta.
Valmentaja Korpi oli nähnyt kaksi viimeistä IFK:n välieräpeliä ja laatinut yleisen taktiikkansa sen mukaan.
– TPS yritti kaataa IFK:ta neljällä hyökkäysketjulla, mutta sotkeutui omiin kuvioihinsa, Korpi analysoi. – Me pelaamme kolmella ehjällä viisikolla, kentällinen kentällistä ja mies miestä vastaan.
Tapparan joukkue oli edelleen henkisesti rikki ja vajaatehoinen, mutta fyysisesti ja konkreettisesti puuttuvat palaset korvattiin. 1960-luvun lopulta vuoteen 1982 saakka Tapparan huoltajana toiminut Jarmo ”Pämi” Männistö oli viettänyt edelliset neljä vuotta Irakissa töissä ja palannut Suomeen vain reilut kuukautta aiemmin. Hän lupautui heti täyttämään saappaat huoltoportaassa. Pelaavaan kokoonpanoonkin piti keksiä uutta. Silmävammainen puolustaja Laksola oli edelleen sivussa, mutta nyt piti löytää korvaaja myös Ahokaiselle.
– Ahokainen oli joukkueelle tärkeä mies. Kuka tuuraajaksi sitten tuleekin, hänellä on suuret housut täytettävänään, valmentaja Korpi puntaroi.
”Ahon” paikan sai 19-vuotias tulokas Pauli Järvinen, joka oli runkosarjassa pelannut puolet peleistä ja tehnyt kolme maalia ja antanut kaksi maalisyöttöä.
Erikoiset finaalit olivat myös maalivahti Mattssonille, joka oli pelannut jo kymmenen kautta miesten sarjoja, mutta ei ollut vielä kertaakaan aiemmin yltänyt joukkueensa kanssa pudotuspeleihin edes Pohjois-Amerikassa pelatessaan. Hänen mainiot esityksensä välierissä loivat kuitenkin rauhallisuutta koko joukkueeseen.
Ensimmäinen ottelu: Sekamelska
Finaalisarjan ensimmäinen ottelu muodostui oudoksi, mikä ei ollut lainkaan yllätys lähtökohdat huomioon ottaen. Ottelu alkoi hiljaisella hetkellä Pappa Paavolan muistoksi, ja Tappara pelasi surunauhat hihoissaan. Helsingin Sanomat kuvaili ottelun muistuttaneen pitkänmatkan juoksua: ”kaikin puolin verkkaista menoa, nykäyksiä vuorotahtiin ja voittajana maalissa pitkän kirin kestänyt Tappara”.
– Toista ihmistä ei pysty muutamassa päivässä poistamaan mielestään, vaikka kuinka yrittäisi, Tappara-valmentaja Rauno Korpi myönsi pelin jälkeen. – ”Pappa” pyöri varmasti meidän kaikkien ajatuksissa, ja minulla on sellainen tunne, että hän oli tätäkin peliä katsomassa.
Avauserä oli tasaista ja tarkkailevaa peliä. Vierasjoukkue IFK:n Iiro Järvi avasi maalinteon kahdeksan peliminuutin kohdalla runnomalla kiekon ruuhkasta sisään. Pari minuuttia myöhemmin kirvesrintojen Jorma Sevón ohitti IFK-maalivahti Jarmo Urosen ja tasoitti pelin.
Toisen erän alussa näytti siltä, että IFK menee menojaan. Tony Arima nosti reboundista kiekon Markus Mattssonin yli IFK:n pelatessa ylivoimalla, ja vain minuutti myöhemmin Olli Ignatius laukoi vieraat jo kahden maalin johtoon. Mutta sitten Tappara tekikin viisi seuraavaa maalia – ne kaikki vielä toisessa erässä. Ja vielä samaan erään IFK kavensi kahdella. Yhteensä toisessa erässä nähtiin peräti yhdeksän osumaa!
Kari Heikkinen päätti ykkösketjun kuvion takatolpalta sisään Erkki Lehtosen ja Timo Suden syötöistä. Heti perään Ahokaisen kolariloukkaantumisen takia peliin päässyt Pauli Järvinen nousi oikeaa laitaa ohi pakin ja vippasi kiekon etuyläkulmaan. Lehtonen nosti Tapparan ensimmäistä kertaa pelissä johtoon huitaistuaan huonostakin asennosta irtokiekon ohi Urosen. Heikkinen ohjasi Jari Grönstrandin siniviivalaukauksen ylivoimalla maaliin ennen kuin Lehtonenkin teki erän toisen maalinsa vieden kotijoukkueen jo 6-3 johtoon. Mutta erän viimeisellä minuutilla Järvi onnistui taas maalineduskahinasta, ja pian perään Darren Boyko toi läpiajosta IFK:n jo maalin päähän.
Tapparan johtoasema piti loppuun asti, kun kumpikin joukkue osui kolmannessa erässä kerran. Timo Jutila oli pääroolissa kotijoukkueen lisättyä ensin johtoaan, kun hän ensin heittäytymällä blokkasi IFK-laukauksen, toi perään kiekon hyökkäykseen ja tarjosi syötön takatolpalle Sevónille helposti viimeisteltäväksi. IFK:n Pertti Lehtosen laukaus hyökkäyspään aloitusvoiton jälkeen palautti tilanteen maalin peliksi, eikä lisäosumia enää nähty.
Lopputulos 7-6 oli hämmentävä runkosarjassa kahden vähiten maaleja päästäneiden joukkueen kesken.
– Meille tämmöinen peli ei enää vetele. Jatkossa pari kolme maalia omiin on maksimi, muuten emme pärjää, vannotti peräti neljä syöttöpistettä pelissä kerännyt puolustaja Jutila.
Maalivahti Markus Mattsson ei ollut tyytyväinen omaan esitykseensä: – Ei ollut paras päivä, täytyy myöntää. Viikon tauko ei sittenkään ollut niin hyväksi kuin toivoin. Onneksi pojat kuitenkin kuittasivat tilanteet toisessa päädyssä.
Jos Tappara-leirissä surkuteltiin pelituntuman katoamista tauon aikana finaalivastustajaa odotellessa, niin IFK:n puolella tunnustettiin kovan välieräsarjan verottaneen voimia ja väsymyksen näkyneen virheinä. Myös jääkiekon kuuluisa kaikkein vaarallisin kahden maalin johto nähtiin käännekohdaksi, kun se toi vieraisiin hyvänolontunteen, jonka Tappara onnistui hyödyntämään.
Seuraavaan otteluun IFK:n piti saada neljä maalia tehnyt Ekku Lehtosen ketju kuriin, mihin apua toisi kotiottelu ja vaihtoetu. Tapparan puolella ohjeita oli tarjolla puolustajille, joiden tontilta survottiin kolme rebound-maalia.
Toinen ja kolmas ottelu: Portit kiinni
Toiseen otteluun kaikki muuttui. Ensimmäisen ottelun 13 tehtyä maalia vaihtui vain yhteen onnistumiseen. Sen ainoan maalin onnistui tekemään HIFK, joka voitti 1-0. Helsinkiläisten maalissa Jarmo Uronen pelasi nollapelin 36 torjunnalla. Hänestä tuli vasta kolmas maalivahti liigahistoriassa, joka oli yltänyt nollapeliin finaaliottelussa; edelliset olivat Tapparan Antti Leppänen (1978) ja Hannu Kamppuri (1982).
IFK:n maali syntyi jälleen irtokiekosta maalinedustalta. Toisen erän viimeisellä minuutilla Tappara-jäähyn juuri päätyttyä ja IFK-myllytyksen vielä jatkuessa Marko Rönkkö osui oikeaan aikaan Harri Tuohimaan maalintekoyrityksen perään ja löi kiekon Mattssonin taakse.
Kotijoukkueen vaihtoetunsa turvin IFK pääsi peluuttamaan haluamiaan miehiä Tappara-ketjuja vastaan ja onnistui. Siitä huolimatta Tappara lievästi hallitsi peliä, sai tarvittavat paikat maalien tekemiseen, mutta ne jäivät tekemättä, isoksi osaksi Urosen ansiosta, mutta monista pienemmistäkin syistä.
IFK uskoi voittonsa ja nollapelinsä olevan merkkejä tulevasta.
– Runkosarjassa ei pysty keskittymään yhteen vastustajaan tarpeeksi, mutta nyt olemme oppineet oikeat eväät Tapparan kaatoon. Homma on menossa koko ajan parempaan suuntaan meidän kantilta asiaa katsottuna, IFK-hyökkääjä Olli Ignatius uskoi.
Ekku Lehtosen vartioinnillaan pimittänyt Harri Tuohimaa piti vastuulleen saamaansa hommaa jopa helppona: – Ekku on kaukalossa pehmeä. Hän ei vallan rajusti vikuroinut vastaan, Tuohimaa hersytteli.
– 1-0 saattaa kuulostaa tylsältä, mutta jääkiekkoilijasta sellainen voitto on kaikkein makein, makusteli myös IFK-pakki Pepe Lehtonen.
Tapparalla ei ollut tappion jälkeen syytä uhota mediassa tai vähätellä tappion merkitystä. Joukkue oli tiennyt etukäteen, ettei mestaruuteen ole tulossa paraatimarssia, vaan vastustajallakin on sanansa sanottavanaan. Suljettujen ovien takana Tapparan usko jatkopeleihin oli kuitenkin vahva.
– Me huomasimme, että IFK alkaa selvästi jo puutua ja väsyä, Tappara-koutsi Korpi kertoi finaalisarjan jälkeen havaintojaan toisesta ottelusta. – Tiesimme, että meillä on kova pala vielä taskussa loppusarjaa ajatellen.
Voitosta huolimatta toisen ottelun tapahtumat myös pelasivat IFK:ta vastaan. Joukkueen kanadalaishyökkääjä Darren Boyko jäi Harri Laurilan kovan avojäätaklauksen uhriksi ja loukkasi jalkansa. Päällystakki-Tuohimaa puolestaan oli reväyttänyt kylkensä. Osansa olivat saaneet myös Pepe Lehtonen mailasta ja Petteri Kanerva kiekosta.
Tampereella pelatussa kolmannessa ottelussa Boyko oli kokonaan sivussa, Tuohimaa yritti pelata pari vaihtoa mutta ei kyennyt. Tapparalla sen sijaan oli sairastuvalta iloista kerrottavaa, kun silmävamman takia koko aiemmat playoffit missannut Pekka Laksola pääsi vihdoin takaisin tositoimiin.
Iso muutos aiempaan oli tapahtunut myös IFK-maalissa, sillä loisto-ottelun ja nollapelin pelannut Uronen olikin nyt yllättäen sivussa ja vieraiden maalilla Jari Kaarela. IFK-valmentaja Timo Haapaniemi myönsi, että Uronen oli väsynyt. Mies oli edellisessä pelissä menettänyt painoaankin peräti 2,5 kiloa Tappara-pommituksessa eikä ollut vielä palautunut.
Kolmas ottelu oli vasta toisella minuutillaan, kun Tapparan Hannu Oksanen riisti kiekon kulmassa IFK:n Arto Taipolalta ja syötti maalille nousevalle Jorma Sevónille, joka vei kotijoukkueen heti johtoon. Siitä eteenpäin Tapparan voiton hankinnassa avainasemassa olivat ylivoimapeli ja kokenut kapteeni Lasse Litma.
Litma vei Tapparan kahden maalin johtoon toisessa erässä, kun hänen ylivoimalaukauksensa muutti suuntaa Christian Ruutun mailasta ja yllätti Kaarelan.
– Peli oli muuten kuin uusinta Helsingin ottelusta, mutta nyt meillä oli onnea mukana hiukan enemmän, Litma kertasi pomppumaaliaan.
IFK:n kavennusosuma syntyi kolme minuuttia ennen toisen erän loppua puolustaja Raimo Hirvosen laukauksella. Hetkeä aiemmin Tony Arima oli ajanut päin maalivahti Mattssonia puolustaja Jari Grönstrand niskassaan. Mattsson menetti mailansa ja ehti nousta vain juuri ja juuri jotenkin luistimilleen, kun Hirvonen pommitti kiekon maaliin.
– Lähdin ensimmäistä laukausta vastaan ja kundit jyräsivät yli, Mattsson kommentoi takaiskua. – Jäin kasan alimmaiseksi, maila irtosi kädestä ja kypärä puolittain päästä. Kun pääsin vihdoin jaloilleni, en nähnyt lainkaan Hirvosen laukausta.
Tappara meni uudelleen kahden maalin johtoon, kun Litma nousi puolustajien takaa maalin eteen ja sai ohjattavakseen Timo Suden millintarkan kovan syötön. IFK-jäähy ehti juuri päättyä, mutta viides mies ei jäälle ehtinyt omiaan auttamaan.
Maali oli näyttävä, mutta ei harjoiteltu kuvio.
– Normaalisti tilanteet pelataan toiselle puolelle Laksolan Pekalle, Litma kertoi. – Nyt annoin Timolle merkin, että nousen, ja hän odotti maltilla. Minun puolen pakkini ei huomannut lainkaan hiipimistäni.
Kuusi minuuttia ennen loppua IFK kavensi hyvin samankaltaisella osumalla, kun juuri Tommi Pohjan jäähyn päättyessä puolustaja Pekka Rautakallio nousi Tapparan maalille ja jatkoi Rönkön syötöksi kääntyneen epäonnistuneen laukauksen ohi Mattssonin.
Kun IFK jo ilman maalivahtia pelatessaan ei päässyt tolppaa nuolevaa ohilaukausta lähemmäksi, Tappara kuittasi sarjan kolmannen yhden maalin kotivoiton ja johti finaalisarjaa voitoin 2-1.
Neljäs ottelu: Häpän hattu
Finaalisarja siirtyi neljänteen peliinsä taas Helsinkiin. Nordenskiöldinkadun halli myytiin loppuun vasta toista kertaa kauden aikana; ensimmäinen oli ollut viidennessä välieräpelissä TPS:aa vastaan.
Kolmen ensimmäisen pelin perusteella Rauno Korpi jakoi tunnustusta IFK:lle: – Sen tiivis puolustuspeli on ollut paljon tehokkaampaa kuin runkosarjassa, varsinkin keskialueella he ovat onnistuneet hyvin.
– Jotain uutta tässä pitää molempien joukkueiden keksiä, Korpi pohti ennen neljättä kohtaamista. – Kyllä meillä jotakin takataskussa on.
Jarmo Uronen oli lepotaukonsa jälkeen palannut IFK-maalille, mutta Boyko ja Tuohimaa olivat edelleen sivussa. Tapparalla ei muutoksia ollut nyt kun Pekka Laksolakin oli jo edelliseen peliin palannut kokoonpanoon.
Neljännen pelin ensimmäisestä erästä tuli Tappara-sentteri Hannu ”Häpä” Oksasen näytös. Hän teki kahdeksaan minuuttiin kaksi maalia ja täydensi hattutemppunsa jo ennen erän loppua. Tappara murskasi IFK:n avauserässä peräti 4-0. Peli oli sillä selvä, koska Tappara ei otettaan lipsutellut.
Oksanen onnistui ensimmäisen kerran minuutin kohdalla, kun hän jäi yksin maalin eteen sohimaan Pauli Järvisen laukauksen reboundia maaliin ja onnistui toisella yrittämällä.
Toisessakin maalissa Järvisellä oli vahva rooli. Hän katkaisi kahdesti IFK:n hyökkäykseenlähdön jo siniviivaan, ja jälkimmäisellä kerralla löysi syötöllään maalin eteen pakkien taakse unohdetun Oksasen. Tämä räväytti kiekon varmuudella Urosen taakse ylänurkkaan.
Kari Heikkisen lyöntilaukaus vei Tapparan kolmen maalin johtoon ennen kuin oli taas Häpän vuoro. Nyt Jorma Sevón syötti vasemmalta laidalta maalin eteen, jossa Oksanen jopa vähän leikitellenkin vain tökkäsi kiekon rystypuolelta ilmaan ja yli heittäytyvän Urosen.
– Tämä oli kauden ensimmäinen hattutemppu ja aika makeaan rakoon se tuli, kolmen maalin sankari iloitsi pelin jälkeen. – HIFK on ottanut Ekku Lehtosen kentällisen tarkasti, niin meille on tullut hommia enemmän. Nyt IFK:n vaihtosirkus taisi kalahtaa omaan nilkkaan.
Kaksi viimeistä erää oli kosmetiikkaa. IFK yritti vaisusti, Tappara piti kiinni fokuksestaan. Iiro Järvi kavensi toisessa erässä lukemiksi 1-4, mutta 10 sekuntia ennen erän loppua Laksola lisäsi taas Tapparan johtoa. Päätöserässä IFK kavensi uudelleen, nyt Christian Ruutun maalilla, mutta jälleen Tappara kuittasi. Heikkisen katko avasi Tappara-hyökkääjät kaksin nokikkain Urosen kanssa, ja Petri Niukkanen rankaisi kiekon verkkoon.
Tapparan voitto 6-2 oli finaalisarjan ensimmäinen vierasvoitto ja ensimmäinen selvällä maalierolla tullut voitto. Pelin jälkeen Korpi palasi ennakointiinsa, että jotain uutta pitäisi keksiä ja jotain uutta on myös keksitty.
– Ongelmamme on aiemmissa otteluissa ollut maalien tekeminen. Nyt päätimme, että heti alussa on saatava jotain aikaan, tuli se sitten kumpaan päähän tahansa, hän kertoi uudesta taktiikasta. – Se meni niin kuin pitikin.
Joukkueilla oli kolme päivää aikaa koota rivit uudelleen ennen viidettä finaalipeliä, jossa Tapparalla oli jo mahdollisuus voittaa mestaruus.
Tappara harjoitteli, IFK lepäsi
Joukkueet lähestyivät ihan eri lailla finaalisarjan keskelle tullutta kolmen päivän taukoa maanantaista keskiviikkoon. Tappara harjoitteli päivittäin normaalisti kuten olivat tehneet siihenkin asti, HIFK taas antoi pelaajilleen parin päivän täyden lepovapauden. Toki lähtökohdatkin olivat erilaiset, kun edelliset ottelut hävinneessä IFK:ssa oli näkynyt merkkejä väsymisestä.
– Olemme pelanneet kymmenen peliä 21 päivässä. Matkustamiset ja muut mukaan, niin on pojilla ollut todella raskas urakka, IFK:n päävalmentaja Timo Haapaniemi perusteli. – Minun mielestäni meidän porukalle sopii lepo paremmin, ja latausta pyritään hakemaan lepäämällä perheen kanssa.
Maanantaina helsinkiläisillä oli ohjelmassa vain hierontaa ja hoitoa niille, jotka kokivat sitä tarvitsevansa. Tiistaina runkomiesten osallistuminen harjoituksiin oli vapaaehtoista, ”ne tulevat, jotka uskovat jaksavansa”, muotoili Haapaniemi.
Haapaniemi ja muu valmennus ei kuitenkaan levännyt, vaan oli paiskinut töitä keksiäkseen keinot Tapparan etulyöntiaseman horjuttamiseksi. – Nyt pitää ottaa lusikka kauniiseen käteen ja saada oman pään peli kuntoon. Virheitä ei saa tulla. Tappara on osoittanut, että se rankaisee armottomasti, Haapaniemi painotti.
IFK:n sairastuvalta oli odotettavissa hyviä uutisia, kun Darren Boyko oli saanut jo jonkin aikaa totutella polvitukiinsa ja Harri Tuohimaan oletettu selkärevähdys osoittautuikin nikamavaivaksi, jonka kiropraktikko oli saanut niksautettua kuntoon.
Tapparan puolella luotettiin, että normaalit rutiinit olivat paras lääke hoitaa ratkaisevan voiton ottaminen. Semifinaalien jälkeen joukkueelle oli tullut viikon pelitauko, eikä se ollut tehnyt hyvää.
– Olen sitä mieltä, että vapaapäivät eivät kuitenkaan saa pelaajien ajatuksia pois kaukalosta. Meillä on edelleen joka aamu vapaaehtoiset harjoitukset ja illalla on toiset pakolliset, Rauno Korpi kertoi ja lisäsi, että kymmenkunta kaveria on käynyt verryttelemässä vapaaehtoisillakin jäillä.
Korpi tiedosti myös, että veitsi kurkulla pelaava joukkue on monesti finaaleissa noussut ahdingosta aina voittoon saakka ja se mietitytti tulevaa ottelua ajatellessa. – En minä sitä peliä pelkää, mutta olen huolestunut.
Seurojen talousosastoilla seurattiin tyytyväisinä, kun viidennen ottelun jälkeen playoff-potissa olisi jo kaikkien aikojen suurin summa, lähes kolme miljoonaa markkaa. Sekä Tapparan manageri Tuomo Penttilä että IFK:n toimitusjohtaja Frank Moberg kiistivät ehdottomasti kaikki naurettavat väitteet, että pelejä pelattaisiin tarkoituksella pidempään, että potti kasvaisi.
IFK:n pelaajilla tosin olisi teoriassa ollut kannustin pelata mahdollisimman pitkään, sillä heille oli luvassa 60 prosentin osuus siitä summasta, mikä mestarin 27 prosenttia koko playoff-potista olisi. Potin kasvaessa kasvoi myös pelaajille tilitettävä osuus. Tapparassa puolestaan pelaajasopimuksiin oli kirjattu markkamääräinen hinta mestaruus- ja mitalibonuksiin, eli potin kasvaminen ei lisännyt palkkion määrää.
Keskiviikkona vedettiin viimeisiä viimeistelyjä ennen seuraavan päivän ottelua. IFK-kapteeni Pekka ”Rocky” Rautakallio uskoi löytäneensä salaisen aseen, sillä hän oli joutunut pelaamaan mielestään liian löysillä mailoilla, joilla pelätty laukaus ei lähtenyt totuttuun tapaan, mutta nyt hänen poikansa oli käynyt ullakon mailavaraston läpi ja löytänyt sieltä pari edellisvuoden todella jäykkää mailaa.
– Tämä tuntuu todella hyvältä, oikein nauttii kun sillä laukoo, Rocky hehkutti uusia vanhoja mailoja testatessaan. – En ole Tapparaa vastaan päässyt oikein vetelemään, mutta torstaina olisi mukava päästä laukausten makuun.
Rautakallio luonnollisesti tiedosti, että IFK:lla ei ollut torstaina muuta mahdollisuutta kuin voittaa, muuten homma olisi loppu. Hänen mielestään suurin este finaalisarjassa oli ollut maalivahti Markus Mattsson. IFK:n uskomuksissa kuitenkin Mattssonin playoff-urakoinnin – kaikki Tapparan seitsemän kovaa ottelua – luulisi alkavan näkyä haparointina.
– Maalivahtipeli on finaaleissa erittäin tärkeää, nyt voisi meidän onnemme kääntyä myötämieliseksi. Tekopaikkoja meillä on ollut valtavasti, Rautakallio toivoi.
Tapparan keskiviikon harjoituksissa ensimmäistä kertaa kohtalokkaan kolarin jälkeen mukana oli myös Seppo Ahokainen – käsi kantositeessä ja jalka paketissa tosin. Hän halusi kuitenkin olla mukana edes kaukalon laidalla luomassa joukkuetovereihin voitontahtoa, jolla finaalisarja ratkaistaan.
– Ihminen on luonteeltaan sellainen, että se menee aidasta yli matalimmasta kohdasta, Ahokainen pohti. – Eli ajatuksiin saattaa hiipiä, että mikäli emme voita nyt, on meillä mahdollisuus ratkaista vielä Helsingissä tai seitsemännessä pelissä. HIFK ainakin tekee nyt varmasti kaikkensa voiton eteen.
Hän ei ollut vielä nähnyt yhtään finaalipeliä paikan päällä, mutta oli katsellut niitä videolta. – Järvisen Pauli on pelannut mun paikalla erinomaisesti. Nuorella kaverilla on edellytyksiä vaikka kuinka pitkälle.
Torstain viidenteen finaaliin Aho pääsisi ensimmäistä kertaa halliin. Hän aikoi osallistua myös tuleviin voitonjuhliin, vaikka jalka ja käsi rauhoittivatkin menoa.
Viides ottelu: Mestaruus!
HIFK tosiaankin sai Boykon ja Tuohimaan takaisin kokoonpanoon viidenteen otteluun. Salaisena apuna oli 16 000 markan arvoinen musta laatikko, lasersädehoito, jolla nopeutettiin vammojen parantumista. Edellisen kerran kummankin ollessa pelissä mukana IFK oli ottanut toistaiseksi ainoan voittonsa finaalisarjassa.
Alkupeleissä pelatessaan Tuohimaa oli uhrattu vartioimaan Tapparan Ekku Lehtosta, mutta nyt se tehtävä aiottiin antaa muille ja vapauttaa Tuohimaa irti päällystakkivastuun kahleista.
– Ei peliin kovin kummoista taktiikkaa tarvi laatia, sehän riittää kun tekee maalin enemmän kuin vastustaja, Tuohimaa pohdiskeli. – Nyt on vain tsempattava, tsempattava ja tsempattava. Tappara on hyvä joukkue, mutta ei kai voittamaton.
Pelitaktisiin seikkoihin kiinnitti huomiota Pauli Järvinen, joka oli onnistunut finaaleissa erinomaisesti noustuaan loukkaantuneen Ahokaisen paikkaajaksi. Hän tosin oikaisi, että vastuu Ahon paikkaamisesta on jakautunut hänen ja Jorma Sevónin kesken, sillä Sevón siirtyi vasempaan laitaan Ahon paikalle ja Järvinen pääsi pelaamaan omaa oikeaa laitaansa.
– IFK ottaa aika tiukasti vasemman laidan ja keskustan, mutta oikealle sivustalle, missä minä pelaan, jää yllättävän paljon tilaa. On ollut aikaa katsoa, mitä tekee, Pauke lausui kuin ennustuksena tulevan pelin avausmaaliin.
Pelin avauserä oli maaliton ja jäähytön. Tappara hallitsi peliä selvästi, ja IFK-maalissa Jarmo Uronen joutui huhkimaan 19 torjunnan edestä, kun Markus Mattsson selvisi kahdeksalla. Erikoisena taktisena valintana vieraat pelasivat alussa vain kahdella kentällisellä. Se onnistui sillä sekoittamaan järjestelmällisemmin pelanneen Tapparan kuvioita, mutta pelin edetessä epätasainen rasitus ei osoittautunut hyväksi asiaksi.
Toisen erän kolmannella minuutilla Pauli Järvinen näytti käytännössä sen, mitä oli puhunut tilasta IFK-viisikkoa vastaan oikealta hyökättäessä. Pauke nappasi kiekon omalla puolustusalueella, kuljetti sen oikeaa laitaa pitkin kenenkään juuri häiritsemättä aina maaliviivan tasolle saakka, kunnes löysi syöttöpaikan Sevónille, joka toisella laukauksellaan onnistui maalinteossa.
Avausmaalin jälkeen pelattiin yli puoli tuntia ilman lisäosumia. Jäähyjä oli vähän: IFK:lla pari, Tapparalla ei yhtään koko pelissä. Toisessa erässä IFK sai Mattssonin maalille vain neljä laukausta, mutta niissä oli mukana kuitenkin Olli Ignatiuksen läpiajo sekä Boykon hurja laukaus ylivoimahyökkäyksestä. Urosella riitti töitä tasaisesti.
Ratkaisun tuoksua suihkittiin ilmaan neljä ja puoli minuuttia ennen varsinaisen peliajan loppua, kun Tappara lisäsi johtoaan. Taas tilanteen moottorina toimi Järvinen, jonka takakarvaus ja kiekonriisto avasi kotijoukkueelle vastaiskupaikan. Hannu Oksanen käänsi syötön oikealle puolelleen, josta mukaan hyökkäykseen noussut puolustaja Timo Jutila tykitti sydämensä kyllyydestä matalan laukauksen lähes Urosen suojien läpi.
– Näin, että Uronen siirtyi kulmasta toiseen. Kun maalivahti liikkuu, eivät sen jalat pelaa niin nopeasti ja päätin laukaista alanurkkaan. Ja sinne se upposi, Jutila kertasi maaliaan.
Viimeiset minuutit odoteltiin loppusummeria ja mestaruusjuhlien alkua, vaikka tietysti IFK halusi edelleen uskoa nousuun ja Tappara puolestaan pyrki pitämään ajatukset vain seuraavassa vaihdossa eikä yhtään pidemmällä. Hiukan selät suoristuivat kaksi minuuttia ennen loppua, kun Erkki Lehtonen toisella yrityksellään samassa hyökkäyksessä iski taululle 3-0. Nyt IFK ei enää nousisi.
Tuohimaa kavensi vielä minuutti ja kolme sekuntia ennen loppua. Se ei kuitenkaan muuttanut enää mitään. Viimeisen minuutin aikana IFK ei saanut laukaustakaan aikaiseksi kohti Mattssonia. Oli aika juhlia mestaruutta!
Valmentajat osuivat ytimeen analysoidessaan finaalisarjaa.
– Kaikkemme teimme näissä loppuotteluissa, mutta maaleja teimme joka matsissa pari liian vähän, IFK:n Timo Haapaniemi suri.
– Taitopuolella me olimme hitusen parempia kuin HIFK, ja se ratkaisi, totesi Tapparan Korpi.
Vähän myöhemmin finaalien jälkeen Rane tosin uskaltautui kyseenalaistamaan IFK:n taktisia valintoja sarjassa. IFK tuntui keskittyvän esimerkiksi Erkki Lehtosen vartioimiseen ja ylipäätään yritti paljon eliminoida Tapparan pelaamista.
– En ymmärrä, miltä pohjalta IFK taktiikkansa teki, Korpi analysoi vastustajaa sarjassa. – Pelasiko se ollenkaan omaa peliään?
Tapparan viidennenkin pelin suurin sankari oli maalivahti Mattsson, joka tosin selvisi tällä kertaa vain puolella vastapäädyn kollegan 40 torjunnan työmäärästä. Hän kuitenkin teki aina ne tarvittavat tärkeät torjunnat, kun pelin kulku oli vaa’ankielellä. Finaalisarja olisi hyvinkin saattanut jatkua, jos IFK olisi esimerkiksi toisen erän läpiajoistaan onnistunut tasoittamaan tilanteen.
– Turha minua on ylistää. Tämä on ehdottomasti koko joukkueen voitto. Ei minulla ollut juuri töitäkään, Mattsson silti kuittasi onnittelut ja ylistykset.
Tappara-kapteeni Litma juhli jo kuudetta Suomen mestaruuttaan, joten hänellä oli perspektiiviä ja kaikupohjaa sanoa asiat suoraan: – Aika helposti mestaruus lopulta tuli. Tämä ei ollut mitään verrattuna vaikka vuoteen 1979, kun mestaruus piti hakea viimeisessä ottelussa Porista.
– Jos ollaan rehellisiä, niin me olimme selvästi paras joukkue tänä vuonna. Ei muilla ollut mitään jakoa, finaalisarjassa eniten maaleja, neljä, tehnyt Jorma Sevón komppasi.
Timo Jutila asetteli kenties parhaiten finaalisarjan arvoasteikolle, jossa hänelläkin oli nuoresta iästään huolimatta jo kolme mestaruutta ja yhdet hävityt finaalit: – Ehkä tämä mestaruus tuli helpoimmalla, mutta suruvarjo teki pelaamisen todella raskaaksi.
Juti tarkoitti tietysti Pappa Paavolan menehtymistä finaalipelien alla. Siitä surusta oli vielä liian vähän aikaa parantumiselle ja sopeutumiselle. Mutta kuten oli sanottu ja todettu, elämän ja pelien piti jatkua. Paavola sai kultamitalinsa mukaansa myöhemmin hautajaisissa.
Suruvarjo ei estänyt kuitenkaan Rane Korpea menettämästä hiuksiaan, kun joukkue nappasi sakset käsiinsä ja parturoi valmentajansa puoliväkisin. Sekin kuului asiaan.
Mestaruussavujen hälvettyä
Tappara oli palannut mestariksi vain vuoden tauon jälkeen. Kevään ja kesän jälkeen syksyllä odottivat taas uudet haasteet.
Ennen mestaruuskauden alkua Rauno Korpi oli saanut konkarinelikkonsa Lasse Litman, Pertti Valkeapään, Hannu Haapalaisen ja Seppo Ahokaisen jatkamaan uraansa, mutta nyt eivät Ranenkaan puhelahjat enää riittäisi. Litma ja Valkeapää kruunattiin Suomen mestariksi jo kuudennen kerran, Haapalainen ja Ahokainen viidennen kerran.
– Minulle tämä oli sikäli merkittävä mestaruus, että se oli ehdottomasti viimeinen. Pelit tällä tasolla loppuvat nyt, julisti 35-vuotias Valkeapää heti finaalien päätyttyä ja samaan päätökseen oli tullut myös Haapalainen:
– Huipputason pelit ovat nyt ohitse, mutta voiko 17 vuoden uraansa pääsarjatasolla tämän hienommin lopettaa, kyseli Valkeapään kanssa samanikäinen Haapalainen.
Mestarijoukkueen 31-vuotias kapteeni Lasse Litma sen sijaan oli vielä kahden vaiheilla.
– Katsotaan nyt, kunhan tämä huuma tästä laantuu. Pelaaminen maistui loppukaudesta ainakin ihan mukavalta, Litma mietti.
34-vuotiaan Seppo Ahokaisen tilanne oli toisenlainen. Hänellä oli vielä vuosi sopimusta jäljellä, mutta autokolarissa tulleet vammat piirsivät ilmaan vielä kysymysmerkkejä. Hänen katkenneeseen olkavarteensa oli laitettu metallilevy, jonka tarkoitus oli nopeuttaa paranemista ja samalla vahvistaa kättä. Lisäksi hänen jo ennen kolaria kipeänä ollut polvensa oli korjattu leikkauksella. Nivelside oli ollut poikki, mutta varmuutta ei ollut, oliko se tullut kolarissa vai ollut jo ennestään.
– Ensi vuonna aion vielä yrittää, Ahokainen lupasi. – Uran jatko selviää lopullisesti kuitenkin vasta, kun loukkaantunutta kättä päästään rasittamaan ja nähdään, kestääkö se pelaamisen.
Pitkän ja menestyksekkään Tappara-pelaajauransa päättämisen vahvistanut Pedro Valkeapää laittoi asiat seuran ja joukkueen suhteen kuitenkin loistavan perspektiivin:
– Joskus kaikkien on hellitettävä. Nyt on hyvä aika, kun tilalle on tyrkyllä tukuttain Teppo Nummisen tasoisia kavereita.
Numminen, 17, oli Pauli Järvisen lailla ensimmäisen vuoden ja ensimmäisen mestaruutensa kirvesrintoja. Kokeneemmistakin kavereista ensimmäistä kertaa Kanada-maljasta juomaan pääsivät muun muassa Mattsson ja Oksanen.
Tapparalla oli pullat ihan hyvin uunissa seuraavaakin kautta ajatellen.
TAPPARA-HISTORIA 