Jalkapallossa on sarjamestaruuden lisäksi pelattu innokkaasti myös erilaisista cup-mestaruuksista. Varsinkin Englannin liigassa alasarjalaisten ja jopa amatöörijoukkueiden pääsy temmeltämään huippuseurojen sekaan FA Cupiin on luonut monia hienoja tarinoita. Myös Suomessa cup-kilpailu jalkapallossa on ratkaistu jo 66 vuoden ajan, vaikka se ei ole koskaan ollut monien muiden maiden cupien kaltainen menestystarina.

Suomalaisessa jääkiekossa cup-kilpailu pystytettiin perussarjojen oheen samoihin aikoihin kuin jalkapallossakin 1950-luvun puolivälissä, mutta jääkiekossa sen taival on ollut vielä moninkerroin kivikkoisempi kuin futiksessa. Oikeastaan koskaan jääkiekkocup ei ole kyennyt valtaamaan paikkaa kiekkokalenterissa.

Cup-kilpailu pystytettiin kesken jääkiekkokauden 1954-55, jolloin jälkimmäisen vuoden helmikuun 25. päivään mennessä kisaan oli ilmoittautunut vain 28 joukkuetta. Kymmenestä mestaruussarjajoukkueesta seitsemän osallistui, mutta ulos jäivät mm. kolme vuotta kotimaista kiekkoilua hallinnut TBK ja sen paikallisvastustaja TK-V. Sarjaporrasta alempana pelannut Ilves sen sijaan osallistui. Ensimmäisen mestaruuden vei SM-finaaleissa TBK:lle hävinnyt TPS, joka löi cup-finaalissa Ilveksen 4-1.

Seuraavalla kaudella osallistujamäärä suunnilleen tuplaantui, ja mukaan liittyivät myös avauskaudelta puuttuneet tamperelaisjoukkueet TK-V ja TBK:n tilalle tullut Tappara. Nyt myös sarjamestaruuden voittanut TPS vei toisen cup-tittelinsä putkeen.

Tappara nousi voittajaksi vuonna 1957 ja Ilves vuonna 1958, mutta sen jälkeen kiinnostuksen puute lopetti cup-kilpailun muutamaksi vuodeksi. Se pysyi piilossa viisi vuotta, kunnes palautettiin kilpailuohjelmaan taas kaudella 1963-64. Silläkään kertaa se ei jaksanut sinnitellä kuin kahdeksan pelivuoden ajan ennen kuin poistui ohjelmasta lopulliselta näyttäneen ajan. Vuonna 2017 se palautui ohjelmaan, mutta ilman maan kärkiseuroja. Maan kakkos-, kolmos- ja nelostasojen cup-mestaruudesta on kisattu siitä asti poikkeuksena koronan katkaisema vuosi 2020. Imatran Ketterä on voittanut cupin kolme kertaa neljästä.

Kilpailullista tarinaa jääkiekkocupista ei siis Suomeen syntynyt. Poimitaan takavuosien varrelta Tapparan cup-taipaleelta kuitenkin esiin joitakin menestyskertoja sekä vähän oudompiakin tarinoita.

Tapparalle yksi cup-mestaruus

Ainoan cup-mestaruutensa Tappara voitti vuonna 1957, eikä luvalla sanoen joutunut kovinkaan koville tittelijahdissaan yhtä kierrosta lukuun ottamatta.

Se sai kahdella ensimmäisellä kierroksella vastaansa joukkueet, jotka vain harrastelivat jääkiekkoa. Muutama vuosi aiemmin jääkiekon harrastamisen aloittanut Jyväskylän Palloilijat, paljon myöhemmin jääkiekkoonkin paikkansa nakertanut JyPHT/JYP, sai nokkaansa 15-1, mikä ei tietenkään ole ihme Tapparan pelattua samalla kokoonpanolla, jolla se oli kohdannut maajoukkueenkin. Tamperelainen Ilves-Kissat puolestaan tunnettiin jalkapallosta ja jääpallosta, mutta ei jääkiekosta: Tappara voitti sen 12-0, vaikka pelasi ilman MM-kisoissa olleita maajoukkuepelaajiaan.

Kolmannelle kierrokselle arpa heitti Tapparalle vastaan kilpailijan kotikaupungista, TK-V:n, joka pari viikkoa aiemmin oli saanut todeta jääneensä mestaruussarjalohkonsa viimeiseksi ja putoavansa Suomen sarjaan. MM-miehet olivat edelleen reissullaan, joten Tapparalta puuttuivat maalivahti Esko Niemi, puolustaja Matti Lampainen sekä hyökkääjät Yrjö Hakala, Esko Luostarinen ja Erkki Hytönen. KooVee aloitti räväkästi ja otti muutamassa minuutissa kahden maalin johdon. Toisessa erässä Tappara oli kääntänyt pelin johdokseen MM-miesten puuttuessa peliin päässeen juniorin Heikki Pussisen kahdella osumalla, ja se piti johtoasemansa loppuun saakka, voitti maalein 4-3 ja eteni välieriin.

Kun cupissa oli jäljellä enää neljä parasta, Tappara oli niistä ainoa mestaruussarjalainen. Kolme muuta olivat suomensarjalaiset Oulun Kärpät, Rauman Lukko ja tamperelainen TP-V. Arpa heitti Tapparalle vastaan Kärpät ja pelipaikaksi kaukaisen Oulun.

MM-miehet olivat palanneet kokoonpanoon, mutta Tappara peluutti silti myös junioriketjuaan, joista Jouni Seistamo ja Matti Kaski tekisivät mestaruussarjadebyyttinsä vasta seuraavalla kaudella ja edellisen cup-pelin sankari Pussinen vasta pari kautta myöhemmin. MM-kävijöistä Yte Hakala teki hattutempun, kun Tappara eteni finaaliin voittolukemin 6-2.

Loppuottelu oli tamperelaisten keskinäinen, kun TP-V oli kaatanut välierässään Lukon 4-2. Kovin tasaista finaalia ei kahden eri sarjatason joukkueen välillä saatu, vaan Tappara vei pelin maalein 8-0. Teuvo Takala teki kaksi ensimmäistä maalia, Erkki Hytönen kaksi seuraavaa, ja kahteen osumaan pääsi myös Seppo Liitsola, jonka maalien välissä verkkoa heiluttivat myös Esko Luostarinen ja Aulis Hirvonen.

Yhden cup-mestaruutensa lisäksi Tappara pelasi cupin finaalissa kahdesti.

Talvella 1964 se pudotti alkukierroksilla alasarjalaiset Jämsänkosken Ilveksen, HPK:n ja Pitäjänmäen Tarmon, ja sai sitten välierässä Koulukadulle vastaansa HIFK:n, edelleen sarjaporrasta alempana olleen joukkueen. IFK pisti sen kuitenkin lujille, vaikka näytti taipuvan Liitsolan viedessä kirvesrinnat kahden maalin johtoon kolmannen erän puolivälin jälkeen. Vieraat nousivat vielä tasoihin vieden pelin harvinaiselle jatkoajalle. Jatkoaikaa ehdittiin pelata sen neljännelle minuutille ennen kuin Liitsola ratkaisi Tapparalle finaalipaikan. Finaalissa vastassa oli hallitseva Suomen mestari Lukko. Raumalla pelatussa ottelussa Tappara johti kahden erän jälkeen vielä 2-1 Timo Ahlqvistin ja Heikki Koskimiehen maaleilla, mutta Lukon Jorma Vehmanen käänsi pelin raumalaisten voitoksi päätöserässä kahdella 15 sekunnin välein syntyneellä maalillaan.

Kaksi vuotta myöhemmin kaudella 1965-66 Tappara itse oli se alasarjalainen, joka yritti horjuttaa mestaruussarjaporukoita. Se onnistuikin siinä cupin toisella kierroksella pudottaessaan tulevan Suomen mestarin Ilveksen voittamalla 7-4! Ilves vei avauserän 3-1 ja luuli lopun hoituvan itsestään, mutta Tappara voitti toisen erän 4-0 ja piti johtonsa kolmannessa erässäkin. Ykköstykki oli hattutempun iskenyt Teuvo Peltola. Ensimmäisen kierroksen Jämsänkosken Ilves ja kolmannen kierroksen Rauman Säppi pelasivat kumpikin Tapparaakin alemmalla tasolla eivätkä tuottaneet vaikeuksia. Myös välieriin sille osui kolmannen tason maakuntasarjalainen RoPS, kun toisessa välierässä pelasivat SM-sarjalaiset TK-V ja Lahden Reipas. Rovaniemeläiset eivät kuitenkaan viitsineet edes lähteä Tampereelle, vaan luovuttivat finaalipaikan suosiolla Tapparalle. Loppuottelussa vastaan tuli Reipas ja pelipaikaksi Lahti. Tappara johti finaalia vielä reilut puolitoista minuuttia ennen loppua 5-4, mutta sitten Reipas tasoitti ja mentiin 2×15 minuutin jatkoeriin. Ensimmäinen vartti meni maaleitta, mutta toisessa Reipas otti nopeasti kahden maalin johdon. Se teki vielä kolmannenkin ennen kuin Tappara sai kavennuksen. Ottelu päättyi jatkoerien jälkeen 8-6.

Noiden kolmen finaalikauden lisäksi Tappara ei kertaakaan päässyt kolmatta kierrosta pidemmälle.

Luovutuksia ja muita erikoisuuksia

Cup-otteluissa nähtiin kovia tasoeroja. Vaikka 1950- ja 1960-luvuilla ykköstason SM-sarja ja kakkostason Suomen sarja olivat lähimpänä toisiaan kuin kenties koskaan sen jälkeen, niin kun hypättiin kolmostasolle maakuntasarjaan tai jopa vielä alemmaksi, niin viidentoista maalin voitot tai suuremmatkin eivät olleet harvinaisia. Harvinaisia sen sijaan olivat todelliset suuryllätykset, mutta sellaisiakin tapahtui.

Tappara pudotti siis itse alasarjalaisena paikalliskilpailijansa ja parin kuukauden päästä Suomen mestariksi kruunattavan Ilveksen vuonna 1966, mutta silloin kyseessä oli enemmänkin tuo sarjojen osittainen samantasoisuus ainakin Suomen sarjan kärkijoukkueiden osalta: Tappara olisi pärjännyt myös mestaruussarjassa.

Suurin yllätystulos Tapparan osalta osui sen historian viimeiseen Suomen Cupin otteluun 9.3.1971, kun se matkusti Mäntän ulkojäälle cupin toisella kierroksella. Tapparalta puuttui muutama pelaaja, muun muassa maajoukkuepakki Pekka Marjamäki, ja se antoi ykkösvahti Antti Leppäsellekin huilivuoron, mutta kaukaloon lähti ihan hyvä SM-sarjakokoonpano eikä junnuyhdistelmä. Silti kotijoukkue, yhtä porrasta alempana Suomen sarjassa pelannut KiePo (Mäntän Kiekko-Pojat) pudotti sen numeroin 6-4. Jotain asennevammaa kirvesrinnoista mahdollisesti löytyi, sillä hattutempun iskeneen sankarinsa Mauri Olkkolan johdolla KiePo otti alussa 5-1 -johdon ennen kuin Tappara sai koneitaan vähän käynnisteltyä. Mitään suurta cup-tarinaa KiePosta ei kuitenkaan syntynyt, sillä heti seuraavalla kierroksella se antoi luovutusvoiton, kun arpa heitti sen Lappeenrantaan SaiPan vieraaksi.

Luovutuksia cupissa nähtiin useinkin, toisin kuin sarjapeleissä. Tapparan cup-taipaleelle niitä tuli kolme. Kuten jo kerrottiinkin, vuonna 1966 Tappara eteni välierästä finaaliin luovutusvoitolla, kun Rovaniemen Palloseura tiesi häviävänsä pelin, eikä lipputulojakaan ollut tulossa, kun Tappara oli kotijoukkue. Miksi siis tuhlata rahaakaan pitkään matkaan ja varmaan tappioon.

Tappara itse antoi kaksi luovutusvoittoa. Se teki niin jopa hallitseva cup-mestarina vuonna 1958, kun arpa toi sille eteen taas Oulun matkan. Edellistalven cup-mestaruusmatkallaan se oli käynyt Oulussa hakemassa 6-2 -voiton Kärpistä. Kotijoukkue Kärpät oli edelleen alasarjalainen, ja Tappara olisi tälläkin kerralla suurella todennäköisyydellä mennyt jatkoon, mutta nyt pitkä matka pohjoiseen ei tamperelaista suurjoukkuetta napannut. Se luovutti ottelun kertoen syyksi muun muassa pelaajien työesteet ja pitkän matkan taloudelliset seikat. Oululainen toimittaja huomautti terävästi, että matka etelästä pohjoiseen on aina pidempi kuin toisinpäin, kun Kärppien pitää käydä etelässä pelaamassa.

Toisen luovutuksensa Tappara teki maaliskuussa 1969 cupin toisella ottelukierroksella. Silloin se arvottiin pelaamaan Helsinkiin Suomen sarjasta juuri mestaruussarjaan nousunsa varmistanutta Jokereita vastaan. Sovittuna pelipäivänä Helsingin jäähalli oli kuitenkin varattu jollekin jääshowlle, ja ottelu olisi pitänyt pelata taivasalla ulkojäällä. Tapparalle se ei maistunut, ja kun ottelua ei suostuttu siirtämään, Tappara luovutti pelaamatta.

Jonkinlainen luovutus nähtiin myös kaudella 1969-70, kun Tappara ei osallistunut Suomen Cupiin lainkaan, vaikka palasikin kisaan mukaan vuotta myöhemmin. Mahdollisesti kyseessä on voinut olla myös rangaistus luovutuksesta, jonka takia osallistumisoikeus olisi saatettu evätä vuodeksi.

Suomen Cupin erikoisuuksiin voi laskea myös kauden 1966-67 turnauksen, jolloin se pelattiin kahden kauden aikana. Helmikuussa 1967 Tappara sai ensimmäisellä kierroksella vastaansa Nokian Urheilijat ja meni odotetusti jatkoon seuraavalle kierrokselle. Siihen sille arvottiin vastaan jo kolmantena peräkkäisenä vuonna Ilves. Kotimaan jääkiekko oli mennyt kuitenkin totaaliseen maaottelumoodiin siinä vaiheessa eikä Suomen Cupia saatu keväällä enää pelattua, vaan sitä jatkettiin syksyllä. Syyskuussa pelatussa toisen kierroksen ottelussa Ilves sitten pudotti Tapparan jatkosta maalein 4-2.

Se oli siis yksi kolmesta Tapparan ja Ilveksen keskinäisestä kohtaamisesta cup-otteluissa. Tappara voitti ne kaksi muuta. Toinen niistä oli jo pariinkin kertaan mainittu kerta, kun Tappara alasarjajoukkueena pudotti tulevan Suomen mestarin. Toinen voitto taas oli numerollisesti eeppinen, kun tammikuun alussa 1965 paikalliskilpailijat kohtasivat toisensa viimeistä kertaa Koulukadulla ennen Hakametsän jäähallin avautumista.

Tuossa cupin ensimmäisen kierroksen ottelussa Ilves aloitti ottamalla reilussa kahdeksassa minuutissa kolmen maalin johdon. Toisen erän kahden minuutin kohdalla oltiin tasalukemissa 4-4, ja siitä jatkettiin edelleen suunnilleen vuorotahtiin maaleja iskien. Kolmannen erän viiden minuutin kohdalla Ilves tasoitti taas muuttaen numeroiksi jo siinä vaiheessa hämmästyttävät 8-8. Viimeinen kymmenminuuttinen on perinteisesti pelimiesten kymppi, ja Tappara hyödynsi sen tekemällä vielä neljä maalia ja voittamalla numeroin 12-8. Pelin viimeisen maalin ja samalla päivän neljännen osumansa iski Matti Kaski. Ilveksellä oli vieläpä maalissa ykkösvahtinsa Juhani Lahtinen, kun Tappara peluutti kakkostaan Hannu Eloa.

Kokoonpanoillakin leikiteltiin

Selvästi heikompia vastuksia vastaan houkutti myös mahdollisuus lepuuttaa kärkipelaajia ja antaa mahdollisuuksia nuorille tai junioreille. Tappara kuitenkin käytti loppujen lopuksi yllättävänkin vahvasti parhaita miehiään myös ennalta varmoissa voitoissa. Kalevi Numminen matkusti pelaamaan Jämsänkoskelle, Pekka Marjamäki pelasi Nokian Urheilijoita vastaan, MM-kisamiehet kävivät takomassa viisitoista häkkiä Jyväskylän Palloilijoiden aloittelijoita vastaan. Toki varamaalivahti sai torjuntavuoron useammin kuin sarjapeleissä.

Varamaalivahti Tapparalla torjui myös Porissa Suomen Cupin ottelussa 25.2.1957, kun Tappara pelasi Porin Pallotovereita (PPT) vastaan. SM-sarjassa Esko Niemi ei Markku Pussiselle pelivuoroa antanut, mutta cup-pelissä kyllä. Tosin Niemi pelasi ottelussa itsekin – hyökkääjänä. Eko myös laukoi Tapparan maaleista kaksi, kun se voitti 8-5. Kaiken lisäksi hän viiletti kentällä maalivahdin luistimilla, jollaiset eivät välttämättä 1950-luvun malleillaan olleet kaikkein sopivimmat kenttäpelaajan kurvailuun.

Vähän samanlainen yllätyspelaaja nähtiin Nokialla helmikuussa 1967, kun Tapparan kokoonpanoon cup-otteluun Nokian Urheilijoita vastaan nostettiin myös joukkueen huoltaja Juhani Paatsjoki. Mikään pystymetsän mies ei kuitenkaan ollut kyseessä, sillä Paatsjoki oli A-nuorten Suomen mestari vuodelta 1962, ja viisi vuotta myöhemmin siis edelleen nuori mies. Erikoismies pääsi maalin makuun talläkin kertaa, kun Paatsjoki teki Tapparan seitsemännen osuman 8-4 -voitossa. Tosin ottelupöytäkirjassa Paatsjoki oli ensin merkitty syöttäjäksi Antti Aleniuksen maaliin, mutta jälkikäteen tekijät on muutettu toisinpäin. Ettei vain ollut ns. puhuttu maali?

Junioripelaajia Tappara käytti suht säästeliäästi ja yleensä enemmänkin pakon edessä kuin vain vakiopelaajien lepuuttamisen tai viitseliättömyyden vuoksi. Niin kävi jo kerrotussa vuoden 1957 cupissa, kun joukkueen kärkimiehet olivat MM-kisoissa parinkin cup-kierroksen aikaan.

Kolmesti Tapparan kokoonpanoon cupissa pääsi junioripelaaja, joka ei koskaan aiemmin tai myöhemmin noussut SM-sarjamiehistöön: tammikuussa 1964 HPK:ta vastaan pelasi Kalevi Lammi, vuotta myöhemmin samaa joukkuetta vastaan Pekka Niemi, ja vielä helmikuussa 1968 Jorma Valkama. Lisäksi helmikuussa 1966 cupin peliin Rauman Säppiä vastaan noudettiin täysin yllättäen kesken pihahöntsyjen Hannu Heikkonen, joka pääsi pelaamaan samalla kaudella edustusmiehistössä vielä muutaman pelin myös silloista Suomen sarjaa. Hänen yllätysnostostaan edustukseen voi lukea täältä: Tuntemattomampi tarina takavuosilta.

Alkuperäinen Suomen Cup loppui yleiseen kiinnostuksen puutteeseen

Tarkoitetussa kaikki maan jääkiekkosarjat kokoavassa muodossaan Suomen Cup jäi siis varsin lyhytaikaiseksi. Alkuperäisen kilpailun 17 vuoden aikana voittaja ratkaistiin 12 kertaa, ja voittajaksi selviytyi aina mestaruussarjajoukkue. Kahdesti nähtiin tuplavoitto, kun saman kauden aikana sama joukkue voitti sekä sarjamestaruuden että cup-mestaruuden. TPS teki sen 1956, KooVee 1968.

Vuonna 1967 jonkinlainen tuplamestaruus meni Poriin, mutta cupille tyypillisesti erikoisemmalla tavalla. Keväällä 1967 Suomen mestariksi kruunattiin porilainen RU-38, joka ei kuitenkaan osallistunut sinä vuonna lainkaan Suomen Cupiin. Koko cupia ei ehditty sinä keväänä pelata loppuun, vaan se viimeisteltiin seuraavana syksynä ennen SM-sarjan alkua. Kesän aikana RU-38 oli lopettanut jääkiekkotoimintansa ja yhdistynyt Karhujen kanssa Ässiksi. Karhut taas oli keväällä selvinnyt jo cupin kahdesta avauskierroksesta ja se jatkoi syksyllä taivaltaan kilpailussa Ässien nimellä mennen aina lopulta mestariksi saakka.

Luovutusten, osallistumatta jättämisten, kilpailua vähättelevien kokoonpanojen lisäksi – tai ehkä niiden vuoksi – myöskään suuri yleisö ei koskaan todella syttynyt cup-kilpailulle. Kun esimerkiksi Lukko ja Tappara kohtasivat Raumalla sarjan viimeisessä ottelussa, käytännössä finaalipelissä, jonka voittajasta tulisi Suomen mestari, paikalla oli yleisöä lähes 8000. Vuotta myöhemmin Raumalla pelatussa Lukon ja Tapparan cup-finaalissa katsojia oli 800. Lukon katsojakeskiarvo SM-sarjassa samalla kaudella oli yli 3900. Tapparan peleissä suurimmat cup-yleisöt nähtiin paikallispeleissä Ilvestä vastaan 1966 ja 1967, kun niillä kerroilla päästiin yleisömäärässä kolmannelle tuhannelle, paremmassa lukemaan 2678 katsojaa. Samalla kaudella SM-sarjassa Ilveksen ja Tapparan keskinäisten otteluiden katsojakeskiarvo 8569.

Pohjanoteeraus nähtiin helmikuussa 1964, kun Tapparan ja HIFK:n välistä Suomen Cupin välieräottelua saapui Koulukadulle katsomaan vain 29 katsojaa.

Cupin myötä pienemmille paikkakunnille pelaamaan tulleet suurjoukkueet eivät juurikaan innostaneet myöskään alasarjajoukkueiden kotiyleisöjä. Nokialla Tapparaa katsomaan vuonna 1967 tuli vain 77 katsojaa. KiePon tehdessä Mäntässä suuryllätyksen 1971 pudottamalla Tapparan cupista peliä oli katsomassa 308 katsojaa – yli 35 prosenttia vähemmän kuin sen Suomen sarjan katsojakeskiarvo 487 oli.

Kun asenneilmapiiri ei ollut kohdillaan cupia varten ja samalla perussarjojen ottelumäärät lisääntyivät dramaattisesti, ei ollut ihme, että Suomen Cup jäi ohjelmasta pois jo 1970-luvun alussa.

---

Tapparan cup-ottelut tuloksineen ja maalintekijöineen löytyvät kausikertomuksista kunkin kauden kohdalta.