---

KUUSI SEKUNTIA EROTTI ENSIMMÄISESTÄ MITALISIJASTA SEITSEMÄÄN VUOTEEN

Sekä mestaruussarja että siinä pelaava Tappara olivat kumpikin isojen muutosten ääressä. Sarjaan lisättiin ensimmäistä kertaa kuuden parhaan joukkueen kesken pelattava loppusarja, ja Tapparan edustusjoukkue puolestaan oli vuokrattu liikemies Mikko J. Westerbergille, joka teki siitä ensimmäisen avointa maksupolitiikkaa noudattavan puoliammattilaisen urheilujoukkueen Suomessa.

Westerberg palkkasi Tapparan päävalmentajaksi hiljattain pelaajauransa lopettaneen Kalevi Nummisen, joka ammensi valmennus- ja harjoitteluoppia mm. Suomen yleisurheilulta ja Neuvostoliitosta. Edustusjoukkueen pelaajat pestattiin töihin mm. Montrealin mailatehtaaseen ja muihin seuraa lähellä oleviin yrityksiin, ja pelaajat saivat myös avoimesti palkkaa harjoittelemisesta, pelaamisesta ja sarjapisteistä. Kaikesta maksettiin nyt myös verot, kun aiemmin kotimaisessa jääkiekossa oli piilossa vaihdeltu setelikuoria povitaskusta toiseen. Tarkemmin Westerbergin käynnistämästä Tapparan nousuprojektista artikkelissa näillä historiasivuilla >> Lue tästä.

Westerberg käynnisti myös sarjauudistuksen. Jo pitkään SM-sarjan ongelma oli ollut vähäisen ottelumäärän lisäksi merkityksettömät ottelut; kärkiseurat kaipasivat lisää kovia pelejä. Jääkiekkoliiton kokouksessa Westerberg ehdotti aiemman 12 joukkueen kaksinkertaisen sarjan lisäksi loppusarjaa, jossa kuusi parasta saisivat vielä kymmenen ottelua lisää ja vielä niitä sarjan kovimpia joukkueita vastaan. Vastaehdotuksena oli kolminkertainen perussarja niiden 12 joukkueen kesken. Äänestyksessä Westerbergin loppusarjaehdotus voitti äänin 277-93.

Pääsarjan kahdestatoista joukkueesta peräti yhdeksän oli maan isoimmista kaupungeista: kolme tuli Helsingistä, kolme Tampereelta ja kolme Turusta. Kaikki helsinkiläiset selvisivät jatkosarjaan, Tampereelta mukaan mahtui kaksi, mutta turkulaisista ei yksikään yltänyt jatkoon.

Antti Leppänen palasi takaisin välivuoden jälkeen

Maalivahti Antti Leppänen oli riitautunut pari vuotta aiemmin Tappara-johdon kanssa siviilityöasioiden tiimoilta ja ollut kokonaan pelaamatta jo puolitoista vuotta. Westerberg ja Numminen saivat hänet kuitenkin puhuttua takaisin joukkueeseen. Puolustukseen saatiin takaisin oma kasvatti Antti Perttula, joka oli opiskellut ja samalla pelannut Helsingissä. Hyökkäykseen hankittiin tuntematon Jukka Alkula, joka oli aiemmin pelannut Kokkolassa ja Vaasassa.

Jo toisen kerran pääsarjauransa lopettanutta Matti Peltosta lukuun ottamatta muut edelliskauden jälkeen muualle siirtyneet pelaajat, Lauri Salomaa, Jorma Oksala ja Harri Lappalainen, olivat olleet edellisellä kaudella pienemmän roolin miehiä.

Uusi puoliammattilainen Tappara nähtiin ensimmäistä kertaa kaukalossa perinteisessä tampereleisjoukkueiden keskinäisessä pikasarjassa, jossa joukkueet kohtasivat toisensa saman päivän aikana 2×15 minuutin peliajalla. Alku ei ollut mairitteleva: Tappara hävisi sekä Ilvekselle että KooVeelle 0-2 eikä tehnyt siis maaliakaan. Lisäksi se menetti hyökkääjät Jorma Siitarisen ja Vesa Lehtorannan pitkäksi aikaa loukkaantuneina sivuun.

Ennen mestaruusarjan alkua Tappara osallistui Sir William Cupiin, viiden suomalaisjoukkueen ja kahden ulkomaalaisjoukkueen sarjaturnaukseen. Kaikkiaan yhdestätoista harjoituspelistään se pääsi niukasti plussalle voittamalla kuusi, mm. kahdesti Ilveksen.

Pronssi liukui näpeistä karvaasti

Tappara lähti SM-sarjaan ensimmäisenä tavoitteenaan pääsy kuuden parhaan joukkoon ja uuteen loppusarjaan. Se oli kelpo tavoite joukkueelle, joka oli kolmena edellisenä vuonna jäänyt joka kerta sijoille 7-9.

Alku oli kankea, kun joukkue hävisi kaksi kolmesta ensimmäisestä pelistään. Jälkimmäinen peli oli vieläpä Kiekko-67:aa vastaan, joka oli tuomittu jo ennen kauden alkua putoajajoukkueeksi. Seuran julistamaa puoliammattilaisuutta käytettiin irvailuun otsikoissa, jotka kertoivat ”ammattitaidottomuudesta”, ja televisio-ohjelmia myöten mietittiin, miksi rahasta puhuva ja sitä käyttävä joukkue on niin tylsä ja keskinkertainen

Yllättävän Kiekko-67-tappion jälkeen Tappara löysi paremman vaihteen ja voitti seuraavista 11:stä ottelustaan kymmenen. Niistä se kymmenes voitto oli seuraennätyksen tehnyt voitto numeroin 19-1 siitä samaisesta Kiekko-67:sta. Ottelu oli puolivälissään ihan normaaleissa lukemissa 3-1, kun Kiekko-67 sai viiden minuutin jäähyn, jonka aikana Tappara löi kolmen minuutin sisään viisi ylivoimamaalia maalivahti Timo Nurmisen taakse. Tämä sai tarpeekseen, luisteli vaihtoaitioon ja paiskasi hanskansa ja maskinsa pitkin lattioita pakottaen haluttoman Jarmo Kiprusoffin luistelemaan maaliin tilalleen. Kolmannen erän alussa Kiprusoff sai kaivaa neljästi kiekon takaansa yhden ainoan peliminuutin aikana, mutta vaihtoon ei ollut asiaa. Pelin lopussa loppunumeroiksi jääneiden lukujen ollessa jo tulostaululla Tapparan pelaajat halusivat hakea lisämaalia kuudella kenttäpelaajalla ilman maalivahtia saadakseen 20 täyteen, mutta valmentaja Nummisen piti Leppäsen kentällä.

Ennen joulua Tappara oli ensimmäisenä vieraana päässyt myös korkkaamaan Tampereen ja Helsingin jälkeen valmistuneen Suomen kolmannen jäähallin Raumalla. Ihan valmista ei vielä ollut, mutta katto oli kuitenkin saatu jo kokonaan päälle.

Kahden sarjakierroksen jälkeen Tappara oli neljännellä sijalla ja jatkoi siis loppusarjaan. Se oli kuuden pisteen päässä ykköspaikasta ja pisteen pronssisijasta. Kymmenen lisäpeliä muuttivat mitalisijat uusiksi, mutta Tappara pysyi edelleen neljäntenä yhden pisteen päässä pronssimitalista. Kultamitaliin ero oli kasvanut kolmella pisteellä.

Pronssimitali karkasi kirvesrintojen näpeistä katkeralla tavalla: Kauden viimeisessä ottelussa Tapparalle olisi riittänyt tasapelipiste varmistamaan pronssimitalit maalieron turvin, tai vaihtoehtoisesti jopa häviökin olisi riittänyt mitaliin, jos HIFK olisi samaan aikaan hävinnyt hopeansa jo varmistaneelle Jokereille. Tapparan viimeinen ottelu käytiin Porissa jo mestaruuden varmistanutta Ässiä vastaan. Tappara nousi kolmannessa erässä tasoihin oltuaan jo kolme maalia tappiolla ja näytti nappaavan muutaman vuoden tauon jälkeen taas SM-mitalin, mutta vain kuusi sekuntia ennen loppua Ässät iskikin voittomaalin. Kun HIFK samaan aikaan voitti Jokerit, se nousi takaa Tapparan ohi pronssille yhdellä pisteellä.

Neljän Mäkisen Tappara

Seppo I. Mäkinen oli Tapparan paras pistemies ja maalintekijä 23 maalillaan ja yhteensä 36 pisteellään 32 pelissä – Seppo I. nimenomaan, koska Mäkisiähän Tapparassa riitti. Seppo Ilmari oli siis ykköstehomies, Kari ja Pekka puolustivat ja Pekan veli Seppo Sakari taas oli kolmosvahtina. 30 pisteen rajan rikkoivat lisäksi Ilpo Kuisma (35) ja Pertti Koivulahti (30). Koivulahden ja Keijo Männistön 18 maalia olivat eniten Mäkisen ykkössijan jälkeen.

Maalissa lähes kaksi kokonaista vuotta pelaamatta ollut Antti Leppänen otti vahingon takaisin ja pelasi kaikki saatavilla olleet peliminuutit mestaruussarjassa.

Viimeisen kerran pelatussa Suomen Cupissa Leppänen sentään teki tilaa Tuomo Rautiaiselle. Tapparan cup-tie oli lyhyt. Se voitti ensimmäisellä kierroksella sarjaporrasta alempana olleen HPK:n 8-3, mutta karahti toisella kierroksella toiselle alasarjajoukkueelle, Mäntän KiePolle 4-6.

Tapparaan oli tuotu paljon uutta puoliammattilaisuuden myötä. Fyysinen treeni oli viety ihan uusiin mittasuhteisiin yleisurheilun puoleta tulleen Tapani Ilkan konsultoinnin myötä, mutta myös henkiseen valmentautumiseen kiinnitettiin huomiota. Helmikuussa uutisoitiin Tapparan valmentautuvan hypnoosilla, kenties jopa pelaavankin hypnoosin alla. Tarkemmin ottaen kyseessä oli kuitenkin rentoutumista sopivanlaista äänimaisemaa nauhalta toistamalla.

Tappara ja Ilves olivat vaihteeksi myös yhtä mieltä, kun muut sarjajoukkueet allekirjoittivat joulutauolla herrasmiessopimuksen, jolla pyrittiin rajoittamaan pelaajien värväämistä muista seuroista poistamalla siirtokaranteenimaksut. Kukaan ei osannut selittää miten se värväystä hillitsisi ja muutenkin paperi olisi mitätön sillä hetkellä, kun joku vain välttämättä tarvitsisi uuden pelaajan ja hankkisi sellaisen. Tamperelaiskaksikko ei sellaiseen vessapaperiin sitoutuneet edes näennäisesti.

---

---