Tämä kolmikko valittiin mestaruussarjan parhaaksi hyökkäysketjuksi kaudella 1954-55. Koko kolmikko oli sarjan pistepörssissä kuuden parhaan joukossa: Liitsolan 20 pistettä toi pörssin kakkossijan, Hakalan 17 pistettä viidennen sijan ja Takalan 15 pinnaa kuudennen sijan. Otteluita pelattiin 10.
Matti ”Päkä” Lampainen kamppailee kiekosta Karhu-Kissoja vastaan TBK-paidassa seuran mestaruusvuosina.
Daniel Brickley ottaa maltillisen siemauksen kuohujuomaa Kanada-maljasta Tapparan 2026 mestaruuden kunniaksi. Janon sammuttamiseen mitenkään liittymätön kiinnostava huomio on se, että peräti kuusihenkinen sukulaisdelegaatio kotimaasta oli todistamassa Danielin ja Tapparan mestaruuden sinetöitymistä seiskapelissä.
Yksi finaalisarjan 2026 isoimmista taisteluista käytiin maalien suulla, sillä finaalijoukkueilla oli tolppiensa välissä maan parhaat maalivahdit, KooKoolla Eetu Randelin ja Tapparalla Christian Heljanko. Tässä parissa mestaruus ei kuitenkaan ratkennut, sillä kumpikaan ei pettänyt vaan piti peli toisensa jälkeen maaliluvut tiukkoina ja niukkoina, eikä maalivahtitilastoistakaan pysty keksimään erottavaa tekijää voiton ja tappion välillä.
Kaikkein kutkuttavin seikka tässä parissa oli kuitenkin se, että kaksi vuotta aiemmin Heljanko ja Randelin olivat maalivahtitandemina samassa joukkueessa, kun Tappara voitti kultaa 2024.
Kasper Simontaival nostaa kuvassa yhtä sormea, mutta yhtä hyvin sormia voisi olla esillä kaksi. Hän nimittäin liittyi harvinaiseen joukkoon pelaajia, jotka ovat voittaneet kaksi peräkkäistä mestaruutta eri seuroissa. Tosin kirvesrintojen vuoden 2026 mestarijoukkueessa heitä oli muitakin: myös Jesper Mattila ja Iivari Räsänen olivat olleet voittamassa vuotta aiemmin mestaruutta KalPan joukkueessa.
Myös Tapparan valmennusjohto hajosi vuoden 2026 mestaruuden jälkeen. Osa kirvesrinnoissa jatkoikin, mutta mm. ruotsalaisvamentajat palasivat voittajina kotimaahansa. Kuvassa vasemmalta Marko Haverinen, Ville Nieminen, Rikard Grönborg, Kanada-malja käsissään Peter Popovic, Aki Näykki, kyykyssä edessä Anders Karlsson, Konsta Karjalainen, Niilo Konttinen ja Juha Juujärvi. Valmennusporukan superharvinaisuus oli, että pelien aikana vaihtoaitiossa toiminut kolmikko oli kokonaan ruotsalainen Grönborg-Karlsson-Popovic.
Ville Nieminen pääsi pelaajaurallaan nostelemaan Stanley Cupia NHL:n mestarina, mutta Suomen mestariksi häntä ei koskaan pelaajana kruunattu.
Nemo sai jotain takaisin, kun vuonna 2026 hän pääsi nostamaan Kanada-maljaa Tapparan valmentajan ominaisuudessa. Se selvästikin maistui miehelle.
Tappara-kapteeni Otto Rauhala astui harvinaiseen ryhmään, kun hän keväällä 2026 voitti jo kuudennen SM-kultansa. Tapparassa samaan saavutukseen on pystynyt aiemmin vain Erkki Lehtonen ja Timo Susi. Myös Veli-Matti Savinaisella on kuusi kultaa, joista viisi Tappara-paidassa. Kaikkiaan kuuden kullan klubissa on nyt kuusi pelaajaa.
Vielä on Rauhalallakin tavoiteltavaa, sillä Tapparassa neljä kultaa ja TPS:ssä kolme voittanut Reijo Mikkolainen on seitsemässä kultamitalissa ja kolmessa joukkueessa voittanut Ilkka Mikkola kahdeksassa.
Suomen mestaruus oli kiertänyt Juha Metsolaa usein ja läheltä osumatta kohdilleen. Metsola oli se maalivahti, joka joutui ottamaan vastaan seitsemänsien finaalien jatkoerien ratkaisumaalit peräkkäisinä vuosina 2014 ja 2015. Niitä ennenkin Metsola oli Tappara-molarina saanut kaulaansa kirvelevän hopeamitalin.
Sen kolmen hopean putken jälkeen Metsola lähti maailmalle, josta palasi kirvesrintoihin kaudeksi 2024-25. Ensimmäisellä uuden tulemisen kaudella mestaruus ei ollut edes lähellä, mutta toisella tärähti: Metsola pääsi nostamaan Kanada-maljaa kultamitali kaulassaan Suomen mestarina 2026.
Vuoden 2026 finaalit menivät aina seitsemänteen peliin saakka. Sen ratkaisuottelun voittomaalin laukoi sisään KooKoon maalivahdin Eetu Randelinin haaroista Tapparan Joachim Blichfeld. Maali oli Blichfeldille jo neljäs finaalimaali neljässä peräkkäisessä viimeisessä finaaliottelussa.
