---

KOMEISSA PAIKALLISFINAALEISSA KÄSIIN JÄI HOPEASIJA

Tappara ja Ilves kohtasivat mestaruussarjan finaalisarjassa, joka on edelleen ainoa kerta, kun tamperelaisfinaalit on nähty, vaikka jääkiekkoa on tämän jälkeenkin pelattu jo 65 vuotta ja yksi jäähallikin pelattu jo loppuun. Ilves oli parempi voittamalla kaksi ottelua kolmesta.

Ennen mitaliotteluita SM-sarja pelattiin edelleen kahdessa viiden joukkueen lohkossa, joiden voittajat menivät finaaleihin, kakkoset pronssipeliin ja viimeiseksi jääneet putosivat. Mestaruuden valloittamiseen piti joko voittaa kaksi peliä tai vähintään voittaa yksi ja pelata toinen tasan. Jos kumpikin voittaisi yhden pelin, pelattaisiin kolmas ja ratkaiseva ottelu.

Kesäkuussa jo pitkään TBK-ajoista lähtien seurassa pelanneet maajoukkuepelaajat Matti Lampainen ja Erkki Hytönen erosivat Tapparasta vaihtaakseen toiseen seuraan. Lampaisella syynä oli tyytymättömyys siihen, miten Tappara oli hoitanut hänen sairausvakuutusasiansa. Kaksikko oli liittymässä Kokkolan Jymy-Kiekkoon, mutta kun Jääkiekkoliiton sääntöjen mukaan heidän olisi pitänyt myös asua ja käydä töissä samalla paikkakunnalla, missä pelaavatkin, he jäivätkin Tampereelle. Lampainen siirtyi Ilvekseen, Hytönen jatkoi Tapparassa.

Muut pelaajamuutokset olivat kovien juniorien Jouni Seistamon ja Kalevi Nummisen nouseminen vakiomiehistöön. Valmentajana jatkoi vanha tuttu Jallu Ohlson.

Lohkovoitto varmistui hyvissä ajoin

Peräti viidentoista harjoitus- tai piirinsarjaottelun jälkeen mestaruussarja käynnistyi joulukuun 29. päivä. Tappara aloitti murskaten voittamalla ensin Hämeenlinnassa HPK:n 13-1 ja perään Koulukadulla HIFK:n 11-3. Kerhoa vastaan kokoonpanoon puki 12 kenttäpelaajaa, mutta vain puolet heistä pääsi tehopisteille kolmestatoista tehdystä maalista huolimatta: Erkki Hytönen tehoili 4+1, Teuvo Takala 3+1, Aulis Hirvonen 3+0, Yrjö Hakala 2+3, Esko Luostarinen 0+4 ja Jouni Seistamokin pääsi maalin makuun. IFK:ta vastaan tehot jo vähän tasaantuivat, kun Seistamo ainoana teki kolme maalia.

Seistamo teki heti perään toisenkin hattutempun, kun Jymy-Kiekko kaatui 6-2 niin kovassa parinkymmenen asteen pakkasessa pelatussa pelissä, että kirvesrintojen Takala palellutti kätensä ja jalkansa eikä kyennyt kunnolla pelaamaan.

Kolmessa ensimmäisessä SM-pelissään 18-vuotias tulokas Seistamo oli tehnyt seitsemän maalia, ja hänet nostettiin samantien A-maajoukkueeseen joukkuetoverikonkariensa Hytösen ja Hakalan rinnalle.

Kirvesrintojen hattutemppuputki jatkui vielä seuraavassakin ottelussa, kun TPS kaatui Turussa 8-4. Yte Hakalan illan kolmas maali oli erikoinen: hän laukoi tulisen laukauksen, joka osui TPS-vahti Håkan Stormbomia kaulaan ja vei maalivahdilta tajun. Hakala ehti hyödyntää tilanteen pistämällä rebound-kiekon maaliin ennen kuin maalivahtia ryhdyttiin tokeennuttamaan. Ajan mukaisesti tämä myös tokeni ja pelasi ottelun loppuun. Tappara ehkä sen verran järkkyi tilanteesta, että lopetti maalinteon siihen kahdeksanteen osumaansa, vaikka peliä oli vielä melkein puolet jäljellä.

Vaikka HPK seuraavassa pelissä ylsi tasapeliin viimeisen minuutin tasoitusmaalillaan, oli Tapparan lohkovoitto ja finaalipaikka jo käytännössä varma, vaikka vielä kolme ottelua oli jäljellä. Matemaattisesti tarvetta oli vielä yhdelle pisteelle, joka tuli seuraavan pelin HIFK-voitolla. Samaan aikaan Ilveskin oli ainakin käytännössä jo varma finaalijoukkue, joten Tampereelle oli luvassa herkkua.

Yhden tappionkin Tappara alkulohkoonsa kärsi – ja sarjaporrasta alemmas pudonnutta lohkojumboa vastaan tietenkin. Jymy-Kiekko kaatoi kirvesrinnat Kokkolassa maalein 4-3. Jymyn jokainen pelaaja palkittiin lusikalla urotyöstä, ”joka muistetaan pitkään senkin jälkeen, kun Kokkolan joukkue on pudonnut mestaruussarjasta”.

Alkulohko päättyi selkeään 8-1 -voittoon TPS:stä Hakalan vastatessa neljästä maalista. TPS oli lohkokakkonen, kuitenkin selvät viisi pistettä Tapparaa perässä.

Ensimmäistä kertaa tarvittiin kolme finaaliottelua

Finaalit aloitettiin helmikuun 18. päivänä, viimeisten lohkopelien jälkeen välissä oli vain yksi päivä. Ensimmäinen ottelu oli Tapparan juhlaa. Se johti toisessa erässä jo 6-1 Seistamon ja Takalan maalattua kahdesti ja Hakalan ja Luostarisen kerran ennen kuin hellitti otettaan. Koska maalieroilla ei ollut tänä vuonna merkitystä, ei Ilveksen kolmella kavennusosumalla ollut kuin kosmeettinen virka. Tappara voitti 6-4.

Heti seuraavana päivänä osat kääntyivät täysin. Kalevi Numminen kavensi toisessa erässä vielä lukemiksi 1-2, mutta sitten Ilves meni menojaan ja voitti 7-1. Kirvesrintojen kannalta oli siis hyvä, ettei maaleja laskettu, vaan kummankin voitettua kerran, tarvittiin vielä kolmas ottelu mestarin ratkaisemiseksi.

Välipäiviä ei pidetty, vaan Koulukadulla mentiin kolmantena iltana peräkkäin. Peli oli joukkueille jo neljäs viiden päivän sisään. Yleisömäärä kasvoi varsin maltillisesti finaalipelien määrän lisääntyessä. Koulukadun radan katsomoa oli toiselle tekojääkaudelle uusittu niin, että paikalle olisi mahtunut lähes kymmenen tuhatta katsojaa. Ensimmäiseen paikallisfinaaliin maksaneita tuli reilut 3500, toiseen kolmisen sataa enemmän, ja kolmanteen ilmoitettiin yksi katsoja enemmän kuin toiseen.

Ilves teki ratkaisupelin ensimmäisen maalin ensimmäisessä erässä ja lisäsi johtoaan kahteen toisen erän aikana. Kolmanteen erään kirvesrinnat keräsivät kaikki voimat, mitä peliruuhkan väsyttämistä kropista irtosi. Neljän minuutin kohdalla Esko Luostarinen onnistui kaventamaan, kun Ilves-vahti Juhani Lahtisen torjuma kiekko tuli sopivasti ulottuville. Kuutisen minuuttia myöhemmin Ilves-maalin verkko heilahti uudelleen Matti Rintakosken kovasta laukauksesta, mutta tasoituksen tuulettaminen oli ennenaikaista: tuomarit hylkäsivät maalin paitsiona.

Muutaman minuutin kuluttua Esko Niemi torjui Ilveksen Teppo Rastion maalintekoyrityksen, mutta sai rytäkässä tämän luistimesta kasvoihinsa. Sekava maalivahti talutettiin pukukoppiin toipumaan ja peliin tuli lähes vartin tauko ennen kuin Niemi palasi takaisin tontilleen. Tapparalla oli ollut momentum hallussaan, mutta se katosi pitkän tauon aikana. Neljä minuuttia ennen loppua Ilveksen Raimo Kilpiö poimi Niemen torjuman kiekon ja ehti kiepsauttaa sen vanhanaikaisella sisään. 3-1 jäi lopputulokseksi.

Ilves voitti jääkiekkohistorian toistaiseksi ainoat Tampereen paikallisfinaalit, Tappara kirkasti kahden edelliskauden pronssinsa hopeaksi. Pronssiotteluissa Hämeenlinnan Tarmo oli parempi, kun se Hämeenlinnassa pelatun tasurin jälkeen voitti TPS:n Turussa.

Piirin sarjassa voitto, Suomen Cupissa luovutus

Tappara osallistui kauden aikana taas myös vähäpätöisempiin sarjoihin. Suomen Cupin hallitsevana mestarina se hyppäsi mukaan alkukierrosten jälkeen ja kävi Porissa voittamassa alasarjalaisen PPT:n peluuttamalla mm. maajoukkuemaalivahtiaan Esko Niemeä hyökkääjänä (teki pelissä kaksi maalia), mutta kun seuraavalle kierrokselle arpa heitti vastaan Kärpät Oulussa, niin Tappara antoi luovutusvoiton eikä lähtenyt matkaan ollenkaan. Viralliseksi syyksi ilmoitettiin ”mm. pelaajien työesteet”. Oulussa asiaa kommentoitiin toteamalla, että jälleen kerran matka etelästä pohjoiseen osoittautui pidemmäksi kuin toisinpäin.

Hämeen piirinsarjastakin Tappara ehti jo alkukaudesta luopua, kun sarjaohjelma ei vaikuttanut järkevältä tai tasapuoliselta. Kun Ilvestä lukuun ottamatta kaikki muutkin joukkueet uhkasivat luopumisella, piirin kaikki sarjat pistettiin uusiksi ja ykkösluokkaan jäi vain neljä joukkuetta ja kolme ottelua. Tappara voitti siinä Ilveksen ennen SM-sarjan alkua ja sen loputtua vielä hämeenlinnalaiset Tarmon ja HPK:n ja vei piirin mestaruuden.

Harjoitusotteluita vietiin entistä enemmän turnausluontoiseksi. Ennen mestaruussarjan alkua pelattiin kaksikin kaupungin sisäistä yhden päivän miniotteluturnausta, jonka lisäksi Tappara, Ilves, TK-V, Epilän Esa ja TP-V pelasivat myös täysiaikaisten otteluiden keskinäisen harjoitusottelusarjan. TPS:n kanssa Tappara pystytti uuden kaksivuotisen ”pokaaliottelu”-sarjan, missä ne kohtasivat toisensa kaksi kertaa yhden harjoituspelikauden aikana ja voittaja ratkesi vasta toisena vuonna neljän pelin yhteistuloksella. TPS oli voittanut ensimmäisen vastaavan turnauksen.

Vaikka SM-sarjan perusosassa otteluita tosiaan tuli vain kahdeksan, niin finaalipelit, muut sarjat ja harjoitusottelut mukaan lukien Tappara pelasi jopa 30 ottelua talven aikana. Koulukadun tekojääradan valmistuminen oli mahdollistanut kauden pitenemisen molemmista päistä.

Kalevi Nummisen ura mestaruussarjassa alkoi

Yrjö Hakala keräsi yhdessätoista ottelussa tehot 12+11=23 ja oli koko sarjan pistepörssissä kolmas. Ensimmäisen mestaruussarjakautensa pelannut Jouni Seistamo oli heti kirvesrintojen paras maalintekijä osuttuaan 14 kertaa. Teuvo Takalan maalimäärä oli 13. Erkki Hytönen oli sarjan ylivoimainen jäähykuningas 26 minuutillaan, joka oli kaksinkertainen seuraavaksi rangaistuimpiin verrattuna. Kaikki Hytösen saamat rangaistukset olivat kaksiminuuttisia.

Hakala valittiin vuoden 1958 Suomen parhaaksi jääkiekkoilijaksi ja Lynces Academicin valitsemana kauden parhaaksi hyökkääjäksi. Esko Niemi oli paras maalivahti. Seistamo palkittiin kauden herrasmiespelaajana.

Seppo Liitsolan kausi oli hankala. Hän oli mukana seitsemässä ottelussa mutta jäi harvinaisesti kokonaan ilman tehopisteitä, vaikka oli urallaan aiemmin ja tämän kauden jälkeen myöhemminkin kohtuutehokas maalintekijä. Iso syy tehottomaan kauteen oli paikka kolmosketjussa, kun pääasiassa kuitenkin pelattiin vain kahdella hyökkäysketjulla.

Teuvo Takala siirtyi kauden jälkeen Mäntän Urheilijoihin pelaajavalmentajaksi, mutta Seistamon lisäksikin kaukaloon nousi uutta mestariainesta, kun Kalevi Numminen ja Matti Kaski vetivät ensimmäiset luistimenpiirtonsa Koulukadun jäälle miesten SM-sarjassa.

SM-sarja 1957-58

---