---

MESTARUUS RATKESI ENSIMMÄISTÄ KERTAA JATKOAIKAMAALILLA

Kauden erikoisuus oli Olympiajoukkue, joka pelasi yhden ottelun jokaista liigajoukkuetta vastaan ja niistä peleistä kerättiin pisteitä sarjataulukkoon ihan normaalisti. Muuten mentiin normaalisti 10 joukkueella ja 36 ottelulla runkosarjassa, eli jokainen pelasi Olympiajoukkue-matsi mukaan lukien 37 ottelua. Playoffeihin pääsi kuusi parasta ja kaksi huonointa joutui karsintoihin.

Vuoden 1984 Sarajevon olympialaisiin valmistautuneesta joukkueesta johtuu myös se tilastoihmeellisyys, että esimerkiksi Timo Sudella on koossa 295 liigamaalia ja silti vain 293 maalia Tappara-paidassa, vaikka mies ei Tapparan lisäksi muita liigaseuroja edustanut. Kyseessä on silloin siis kaksi olympiajoukkueen paidassa tehtyä maalia muita liigajoukkueita vastaan. Suden (7 ottelua) lisäksi tapparalaisista muita liigajoukkueita vastaan pelasivat Timo Jutila (8 ottelua), Seppo Ahokainen (4) ja Erkki Lehtonen (1). Aikansa paras maalivahti Hannu Kamppuri oli edelleen NHL-reissunsa jälkeen olympialaisten suhteen ammattilaisen statuksella eikä voinut osallistua.

Tapparassa toista kauttaan valmentanut Olli Hietanen sai nyt palat loksahtelemaan kohdilleen. Joukkueen pakistossa #4 oli vaihtunut Ilvekseen palanneesta Hannu Helanderista omaan paluumuuttajaan Hannu Haapalaiseen. Muutkin tulokkaat olivat omia poikia, muualta pelikokemusta kartuttamassa käyneet Kari Heikkinen, Harri Niukkanen ja Harri Laurila sekä juniorit Tommi Pohja ja Reijo Mikkolainen. Miinuspuolella oli TPS:ään vaihtanut Juha Nurmi. Samaan osoitteeseen Tapparan sijaan meni myös NHL-matkalta palannut Jukka Porvari.

Viimeinen kierros ratkaisi runkosarjasijat

Runkosarja oli hyvin tasainen. Viisi joukkuetta taisteli runkosarjavoitosta aivan viimeisille kierroksille saakka. Tapparakin oli helmikuun olympiatauolla tarkentanut tavoitteekseen olla kahden parhaan joukossa ja saada paikka suoraan välieriin ilman ylimääräistä playoff-kierrosta. Parikin heikompaa tulosta olisi hyvinkin saattanut pudottaa kirvesrinnat puolivälieräjoukkueeksi.

Ykköstilakamppailu huipentui viimeisellä kierroksella Helsingissä, jossa kohtasivat HIFK ja Tappara. Pelin voittamalla IFK nousisi tasapisteisiin Tapparan kanssa ja olisi paremmalla maalierolla runkosarjavoittaja. Tappara taas oli onnistunut pelaamaan itsensä asemaan, jossa maltillinen tappiokin pitäisi sen toisella sijalla suoran välieräpaikan joukkueena. Pelin kolmannessa erässä Tappara rykäisi tasatilanteen päälle kolme maalia, voitti pelin ja runkosarjan pudottaen IFK:n saman tien neljännelle sijalle.

Paikallispeleistä Tappara voitti runkosarjassa vain yhden neljästä, mutta kahteen tappiopeliin osui mainittavia asioita. Heti kauden alussa ensimmäisessä kohtaamisessa Tappara teki tasoitusmaalin aivan pelin loppusekunneilla, mutta tuomari hylkäsi osuman korkean mailan ja maalivahdin häirinnän takia. Seppo Ahokainen, Timo Jutila ja Jorma Sevón olivat päätuomarin kanssa eri mieltä asiasta kukin 10 minuutin jäähyn edestä; herrasmiehenä tunnettu Erkki Lehtonen oli jo aiemmin saanut kympin oltuaan tuomarin kanssa törmäyskurssilla ihan fyysisesti. Joulukuun paikallispelissä puolestaan Ahokainen tykitti kolmatta kertaa liigahistoriassa kiekon maaliin jo viiden sekunnin pelin jälkeen – edellinen oli ollut Tapparan Esa Välioja vain pari vuotta aiemmin. Ahokaisen pikamaali jäi kuitenkin kirvesrintojen ainoaksi siinä pelissä.

Erikoinen episodi nähtiin myös marraskuun lopulla Helsingissä. Pekka Marjamäki oli alkusyksyn korvaleikkauksensa jälkeen toipunut rauhassa, istunut jo kokoonpanossa vaihtopenkillä mutta ei vielä pelannut. Helsingissä hänelle oli tarkoitus antaa pelituntumaakin ottelun toisesta erästä lähtien, mutta avauserässä Harri Laurilalta hajosi luistin, eikä sopivia varaputkia löytynyt joukkueen huoltajilta eikä maajoukkueenkaan varastoista. Ainoat sopivat olivat Marjamäen jaloissa. Konkari luovutti luistimensa nuoren pakin käyttöön ja katseli senkin pelin sivusta.

Olympiatauon jälkeen taas puolustaja Timo Jutila istutettiin hyökkäysketjuun laidalle Pertti Koivulahden ja Jorma Sevónin rinnalle. Valmentaja Hietasen perustelu peluutusratkaisulle oli se, että ainoana Tappara-pelaajana Sarajevon olympialaisissa ollut ja sen vuoksi pitkään joukkueen toiminnasta sivussa ollut Juti oli helpompi ajaa uudelleen sisään Tappara-kiekkoon hyökkääjän tontilla.

Olympiajoukkue muuten keräsi kymmenessä pelaamassaan liigaottelussa enemmän voittoja ja pisteitä kuin HPK, joka sai 37 ottelussaan kasaan vain kuusi pistettä.

Playoffeissa vastassa tutusti TPS ja Ässät

Runkosarjan voittanut Tappara kohtasi neljänneksi sijoittuneen TPS:n, joka tuli välieriin puolivälierien kautta pudotettuaan ensin HIFK:n. Playoffeja pelattiin vasta yhdeksännen kerran, mutta nämä kaksi olivat kohdanneet toisensa jo viisi kertaa loppupeleissä. Finaaleissa vastaan tulleen Ässien kanssa oli tahkottu kaksi peräkkäistä finaalisarjaa edellisvuosikymmenen lopussa.

Välierissä TPS vei ensimmäisen ottelun Tapparalta karanneen Jukka Porvarin tuplatuurilla. Avauserässä Porvari ampui kiekkoa ristikulmaan ja sen katkaisua yrittänyt Tappara-pakki Lasse Litma ohjasi kiekon epäonnekseen kädellään omaan maaliin. Varsinaista peliaikaa oli jäljellä enää parikymmentä sekuntia, kun Porvari laukoi kiekon keskialueelta kohti maalia ja kaikkien yllätykseksi se yllätti Hannu Kamppurin ylänurkkaan. TPS voitti 3-2.

Toisessa ottelussa Turussa kyyti oli kylmempää. Kahden erän jälkeen TPS johti jo 5-0, ja tälle kaudelle uudeksi kakkosvahdiksi kirvesrintoihin tullut Matti Rautiainen pääsi kolmannen erän ajaksi ensimmäistä kertaa kauden aikana pelaamaankin. TPS voitti 6-3 ja oli voiton päässä finaaleista.

TPS oli finaaleista jopa ainoastaan yhden maalin päässä, kun kolmas ottelu venyi jatkoajalle tilanteessa 1-1. Tapparan onneksi jatkoajan seitsemännellä minuutilla nuori Harri Niukkanen oli sähäkkänä hyökkäysmaalilla ja runnoi irtokiekon väkisin sisään. Tappara oli yhä mukana sarjassa. Neljännessä pelissäkin oltiin kolmannessa erässä tasoissa, kunnes Ekku Lehtonen maalasi kahdesti, jälkimmäisen alivoimalla. Tappara voitti ja tasoitti ottelusarjan.

Ratkaisupeli pelattiin Hakametsässä. Ensimmäisessä erässä Seppo Ahokainen vei Tapparan johtoon, mutta TPS tasoitti nopeasti. Tasatilannetta kesti aina kunnes aikaa oli jäljellä enää seitsemän minuuttia. Silloin Lehtonen sooloili jälleen läpi kentän ja laukoi Tapparan taas edelle. Lopullinen niitti tuli reilu minuutti ennen loppua, kun Pekka Marjamäki vapautti Jorma Sevónin läpiajoon, josta tämä ei erehtynyt. Tappara viidessä pelissä finaaliin.

Lehtosen jatkoaikalämäri käynnisti juhlat

Loppuotteluissa vastaan asettui 70-luvun lopulta tuttuakin tutumpi finaalivastustaja Ässät. Ensimmäisessä ottelussa nähtiin taas jatkoaika, kun Tappara oli ensin noussut 0-4 -tappioasemasta tasoihin. Jo välierissäänkin jatkoajoilla kunnostaunut Ässät oli onnekkaampi ja kuittasi voitollaan kotiedun Tapparalta. Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen, kun Tappara tasoitti voitot Porissa maalein 6-3. Kolmannessa ottelussa Hakametsässä väännettiin taas tasaisesti Tapparan ollessa maalilla parempi 3-2.

Mainittakoon muuten, että sarjan toisen ja kolmannen ottelun jälkeen joukkueet eivät kätelleet toisiaan lainkaan, vaikka se olikin yleinen tapa. Joukkueet kuitenkin sanoivat, ettei niiden välillä ollut mitään erityistä kitkaa, kättelyiden unohtuminen oli vain väärinkäsitystä. Toki välillä partaa pärisytettiin myös siitä, oliko Ässät syyllistynyt yritykseen vaikuttaa Kamppurin pelaamiseen tarkoituksellisilla törmäyksillä ja taklauksilla.

Neljänteen otteluun Poriin mentiin tilanteessa, jossa Tapparalla oli mahdollisuus katkaista ottelusarja ja ottaa toinen mestaruutensa 1980-luvulla. Taaskaan tarvittavaa eroa ei saatu varsinaisella peliajalla, jossa kirvesrintojen maalinteosta vastasivat nuoret tulokkaat Harri Niukkanen, Tommi Pohja ja Reijo Mikkolainen, vaan ratkaisua lähdettiin hakemaan jatkoajalta. Maali Tapparalle ja mestaruus olisi selvä; maali Ässille ja mestaruus ratkeaisi vasta viidennessä finaalissa Tampereella.

Viidettä ottelua ei tarvittu, sillä voiton ja samalla mestaruuden ratkaisi tuttu mies, kauden playoffien paras maalintekijä, Ekku Lehtonen, joka laukoi yllättäen puolilämärillä kiekon Kari Takon längistä verkkoon ja käynnisti mestaruusjuhlat, kun jatkoaikaa oli pelattu vajaa neljä minuuttia.

Samalla Tappara rusensi SM-liigan pienoismyytin, että runkosarjaa ei kannata voittaa jos aikoo voittaa mestaruuden. Kuusi edellistä kertaa playoffeissa oli päättynyt muiden kuin runkosarjaykkösten voitonjuhliin.

Kolmas sija Euroopan Cupin lopputurnauksessa

SM-liigan lisäksi kauden aikana pelattiin myös Euroopan Cupia. Vuoden 1982 mestarijoukkueiden turnaus oli edelliskaudella päässyt siihen vaiheeseen, että jäljellä oli enää neljä parasta. Ne kokoontuivat pelaamaan lopputurnauksen Tampereen Hakametsään elokuussa 1983. Isäntäjoukkue Tapparan lisäksi mukaan olivat itsenä pelanneet luonnollisesti Moskovan ZSKA sekä Dukla Jihlava Tšekkoslovakiasta ja SB Rosenheim Länsi-Saksasta.

Euroopan mestaruuden voitti ZSKA, kuten se teki aina mukana ollessaan. Tappara hävisi sille tällä kertaa 0-6. Lopputurnauksen kolmanteen sijaan kirvesrinnoille riittivät 3-3 -tasapelit niin Duklaa kuin Rosenheimiakin vastaan.

Erillisen maininnan arvoinen on myös kauden ensimmäinen Leijona-maajoukkue, jossa tarkistamattoman miesmuistiarvion mukaan ensimmäistä kertaa ikinä ei ollut mukana yhtäkään Tapparan pelaajaa. Kuten liigajoukkueita vastaan pelanneen Olympiajoukkueen kokoonpanoistakin näkee, niin vain neljä kirvesrintaa pääsi edes yrittämään paikkaa maajoukkueessa ja heistäkin Ekku Lehtonen ei tainnut olla edes todellisessa harkinnassa. Jutila lopulta siis olympiakisoihin pääsi.

Ilman maajoukkuettakin kausi oli Lehtosen huippukausi

Erkki Lehtonen oli nyt toista kertaa Tapparan paras pistemies 48 tehopisteellään 35 ottelussa. Pudotuspeleissä hän oli joukkueen ykkönen niin maaleissa (8) kuin pisteissäkin (11). Runkosarjan kovimmat Tappara-maalitykit olivat olleet Jorma Sevón, 26 maalia, ja Timo Susi, 24.

Hannu Kamppuri valittiin SM-liigan parhaaksi maalivahdiksi kolmannen kerran nelivuotisella Tappara-urallaan. Hän oli myös kirvesrintojen ainoa edustaja kauden tähtikentällisessä. Tappara seurana voitti Aaro Kivilinnan muistopalkinnon kisassa, jossa lasketaan yhteen seuran kaikkien ikäkausijoukkueiden yhteinen menestys.

Kokonaisuudessaan Tappara oli rosteriltaan melko ideaalinen kokoelma eri-ikäisiä ja uransa eri vaiheessa olevia pelaajia. Mukana oli edelleen paljon 1970-luvun huippuvuosien jäämiä, kuten myös nuoria tai jopa ensimmäistä kauttaan pelaavia pelaajia, ja siinä välissä operoi parhaassa peli-iässään olevia pelimiehiä. Se oli kuitenkin muuttuva, sillä moni karaistunut konkari lopetti kauden jälkeen: viimeiset liigapelinsä pelasivat Pekka Marjamäki, Oiva Oijennus ja kapteeni Pertti Koivulahti. Tehopakki Timo Jutila lähti kokeilemaan onneaan NHL:ään ja samaan suuntaan lähti myös luottomolari Hannu Kamppuri. Toinen palasi vielä myöhemmin takaisin, toinen ei.

Kauden jälkeen vaihdettiin taas myös valmentajaa.

---

---