---

TRIPLA!

Tappara lähti jahtaamaan kolmatta peräkkäistä mestaruutta edelleen Rauno Korven valmennuksessa. Edellisen kauden jälkeen kaikki näytti lupaavalta, sillä vaikka kokemuspuolella vähän menetettiinkin, niin kaikki kevään mestarijoukkueen avainpelaajat olivat jatkamassa. Nuoret 1968-syntyneet olivat jo olleet isossa roolissa ja olisivat nyt vuoden kokeneempia. Edelliskauden pudotuspelit missannut Erkki Lehtonen oli toipunut loukkaantumisestaan.

Kevään ja kesän aikana tuli kuitenkin yllättäviä uutisia, kun maalivahti Markus Mattsson lopetti pelaajauransa kesken sopimuskauden. Myös Vaasasta omien ”kuuskasien” seuraksi hankittu Jukka Seppo halusi palata kotikaupunkiinsa pelaamaan ykkösdivisioonaa, ja lopulta välimiesoikeuden päätöksellä hän sinne myös palasi. Muut menetykset olivat pienemmissä rooleissa pelanneet Seppo Ahokainen ja Matti Rautiainen sekä yhdysvaltalaispuolustaja Tim Thomas. Jorma Sevónin liigaura oli päättynyt jo kesken edelliskauden.

Mattsson käytti viimeisen sopimusvuotensa vastaamalla Tapparan kansainvälisistä asioista. Hän oli vaikuttamassa, kun Tappara teki yhteistyösopimuksen NHL-seura Winnipeg Jetsin kanssa. Ensimmäisenä tuloksena yhteistyöstä Jets lähetti Suomeen ja kirvesrintoihin Mattssonille korvaajan maalin suulle, 20-vuotiaan NHL-varauksensa Thomas Draperin. Toinen ulkopuolinen hankinta tuli ikään kuin puolustaja Thomasin tilalle, kun Kanadan juniorisarjassa pelannut Petri Matikainen siirtyi Tampereelle. Muut rosterin lisäykset olivat omia junioreita, joista moni oli haistellut miesten liigaa jo edelliskaudellakin.

Repaleinen sarjaohjelma

Viimeistä kertaa SM-liigaa pelattiin 10 joukkueella ennen kuin joukkuemäärää kasvatettiin. Edelliskauden tapaan ottelumäärä runkosarjassa oli 44, mihin päästiin ns. välisarjojen avulla. Neljä parasta pääsi playoffeihin, mutta tällä kertaa yksikään joukkue ei pudonnut suoraan divariin – päinvastoin sieltä oli tulossa ylös kaksi joukkuetta lisää SM-liigaan.

Kauden ohjelma oli katkonainen mm. Calgaryn olympiakisojen takia, jotka toivat liigaan kuuden viikon ottelutauon. Lisäksi joulutaukokin oli nyt kuukauden mittainen eikä mennyt päällekkäin nuorten MM-kisojen takia. Valinta lienee aivan tietoinen edellisvuoden kohut ja ongelmat muistaen, sillä tällä kertaa Tapparasta oli lähdössä niihin kisoihin vielä enemmän pelaajia kuin edelliskerralla.

Myös Calgaryn olympiakisoissa Tapparalla oli komea viiden pelaajan edustus. Erkki Lehtonen sai kunnian tehdä maalin, joka toi Suomelle olympiahopeaa, maan ensimmäisen arvokisamitalin jääkiekossa vuosikymmmenien yrittämisen jälkeen.

Taukojen takia runkosarja kesti pidemmälle kevääseen kuin koskaan aiemmin, maaliskuun 27. päivään saakka. Tapparan mestaruus kruunattiin vasta huhtikuun 24. päivä, kirkkaasti myöhäisin ajankohta sekin.

Playoff-paikan varmistamisessa ei hankaluuksia

Liigaan lähdettäessä oli kaksi suosikkia: HIFK ja Tappara. IFK:ta mestariksi veikkasi muun muassa kuusi liigavalmentajaa, kun Tappara sai loput neljä ääntä. Kovimpina haastajina kaksikolle nähtiin Ilves ja TPS.

Tappara aloitti hyvin ja keikkui kärjen tahdissa. Ekku Lehtonen teki vahvan paluun koko edellisen kevätkauden syöneen jalkavammansa jälkeen. Vain maalivahtiosastolla leijui ilmassa epäilyksiä, sillä kanadalainen Draper ja hänen aisaparinsa Jari Halme eivät kumpikaan olleet nousseet selkeäksi ykkösvahdiksi ja heidän otteensa ailahtelivat.

Marraskuun lopussa Tappara törmäsi myös ihan fyysiseen väsymykseen, kun se Euroopan Cupin ottelumatkalta palattuaan hävisi viisi ottelua peräkkäin ja niitäkin oli edeltänyt kaksi tasapeliä. Itsenäisyyspäivänä tulleessa 5-10 tappiossa TPS:ää vastaan lisäksi maalivahti Halme loukkaantui. Hannu Oksanen oli jo valmiiksi ollut sivussa lähes koko alkukauden ja muitakin ongelmia kokoonpanossa oli.

Tuon suurinumeroisen TPS-tappion jälkeen Tappara kuitenkin käänsi sen seitsemän ottelun voitottoman putkensa yhdeksän ottelun tappiottomaksi putkeksi. Voittoja siihen jaksoon mahtui seitsemän, mukaan lukien komea voitto 9-1 Ilveksestä ottelussa, jota katsomassa oli pukukopeissakin vieraillut presidentti Mauno Koivisto.

Olympialaiset katkaisivat runkosarjan tammikuun loppupuolesta maaliskuun alkuun. Sen jälkeen pelattiin vielä kahdeksan ottelua ennen pudotuspelien alkua. Tauolle oltiin lähdetty kärkikolmikon ollessa HIFK-Ilves-Tappara, mutta viimeisen runkosarjarypistyksen aikana Ilves ohitti IFK:n ja voitti runkosarjan. Tappara jäi Ilveksestä yhdeksän pistettä ja IFK:sta neljä. Neljännen pudostuspelipaikan otti yllätysjoukkue Lukko, joka jäi Tapparasta viisi pistettä.

Neljän kärjen järjestys tarkoitti sitä, että Tampereen paikallisfinaali olisi mahdollinen. Sitä ennen Ilveksen piti voittaa välierissä Lukko ja Tapparan IFK.

Välierissä älytön ottelu: lopputulos 15-3

Omissa välieräpeleissään HIFK ja Tappara voittivat kumpikin kaksi ensimmäistä kotiotteluaan selvin numeroin. Niistä Tapparan toinen kotiottelu, neljäs välieräpeli, jää historiaan ikuisesti monellakin saralla.

Nelospeliin lähdettäessä IFK:lla oli sarjajohto 2-1 ja mahdollisuus ratkaista itselleen finaalipaikka. Tappara kuitenkin karkasi jo avauserässä kolmen maalin päähän, ja ensimmäisen taukosummerin soidessa laitettiin koko molempien joukkueiden voimin tuuppimistalkoot pystyyn. Siitä nujakasta ei oikein enää toivuttu, ja lopulta kaksi erää pelattiin konseptilla, jossa helsinkiläisiä oli jäällä enimmäkseen vain neljä tai kolme kenttäpelaajaa Tapparan viittä vastaan, ja kirvesrinnat takoivat ylivoimaosuman toisensa jälkeen. Tapparan voittolukemat 15-3 olivat ennätys, mutta niin olivat myös ottelun jäähymäärät. IFK sai pelissä peräti 30 kahden minuutin jäähyä, siihen päälle vielä vitosia ja kymppejä. Pelikieltojakin ottelun tapahtumista jaettiin.

Sarjan ratkaisu nähtiin runkosarjassa paremmin sijoittuneen HIFK:n kotihallissa viidennessä välieräpelissä. Johtoasema vaihtui jännittävässä ottelussa tiuhaan tahtiin ja tilanteessa 5-5 siirryttiin jatkoajalle. Pari minuuttia oli ehditty pelata, kun Pauli Järvinen kiersi HIFK-maalin, huomasi kiekon lavassaan maalinedusruuhkassa, veti sen rystyltä verkkoon ja Tapparan finaaleihin taas kerran.

Paikallisfinaaleja Tampereella ei kuitenkaan vieläkään nähty. Ilveksen piti olla varma nakki voittamaan Lukon, jonka nousu edes playoffeihin oli ollut yllätys. Ilves kuitenkin hävisi suoraan kolme ottelua ja jäi pronssiotteluun. Pronssipelissäkin HIFK oli parempi.

Alkusäikähdyksen jälkeen selkeät ja jopa tylsät finaalit

Lukko säikäytti Tapparankin voittamalla ensimmäisen finaaliottelunkin Tampereella maalein 3-2. Mutta sitten Tappara pisti puolustuksensa kuntoon maalivahtinsa Tom Draperin johdolla ja voitti kolme seuraavaa matsia päästäen Lukon tekemään niissä vain kaksi maalia. Voitot tulivat lukemin 4-1, 3-1, ja 3-0.

Viidennessä pelissä mestaruus olikin jo katkolla täpötäyden Hakametsän edessä. Peli vanheni vain reilun minuutin, kun nuoren varsan innolla karkuun porhaltanut Janne Ojanen luritti läpiajosta 1-0. Pian Tommi Pohja jatkoi tilanteeksi 2-0, ja välittömästi keskialoituksen jälkeen Teppo Numminen tykitti siniviivan takaa lukemiksi 3-0. Lukon viimeinen oljenkorsi päästä peliin mukaan tuli Ojasen avauserän jäähyn myötä, mutta mikään ei auttanut: Erkki Lehtonen karkasi alivoimalla ja napautti yläriman kautta tilanteeksi 4-0. Mestaruus alkoi olla taskussa. Loppusummerin soidessa taululla olivat luvut 5-2 ja Tappara kiersi kolmatta kertaa peräkkäin jäällä Kanada-malja käsissään.

Jos vain finaaleja katsotaan, Tapparan mestaruus tällä kaudella näytti tulevan jopa helposti. Mutta playoffit kokonaisuudessaan katsottuna haastetta oli ihan riittämiin. Välieräsarja IFK:ta vastaan oli yksi kovimmista ja legendaarisimmista sarjoista, mitä on nähty. Asiasta puhuttiin jo silloin, ja historia on vielä sitä vahvistanut entisestään, että välieräsarja todellakin oli moraalinen finaali, ainakin sen jälkeen, kun Ilves oli jo ehtinyt Lukolle hävitä.

Runkosarjassa Erkki Lehtonen oli saanut todeta parikymppisen Janne Ojasen itseään tehokkaammaksi pistemieheksi, mutta pudotuspeleissä Ekku näytti kaikille kaapin paikan ja otti samalla vahingon takaisin jouduttuaan edelliskeväänä missaamaan mestaruusplayoffit loukkaantumisen takia. Nyt Lehtonen sivusi silloista SM-liigan playoffien piste-ennätystä 19:llä tehopisteellään ja itse asiassa teki sen 20:nnenkin pisteensä viimeisessä finaalissa, mutta ei saanut tilastoihin merkintää syötöstään Pekka Laksolan viimeistelemään Tapparan 5-1-osumaan.

Janne Ojaselle ensimmäinen sisäisen pistepörssin kärkisija

Tapparan kuuluisat “kuuskasit” alkoivat olla jo kovaa valuuttaa SM-liigassa, vaikka nuorukaisilla oli ikää vasta parinkympin korvilla. Janne Ojanen voitti runkosarjassa kirvesrintojen pistepörssin, Teppo Numminen paukutti 10 maalia ja saman verran syöttöjä – pudotuspeleissä suhteellisesti vielä paljon paremmin – ja Arto Kulmalakin osui 13 kertaa. Tero Toivolan ja etenkin Jukka Marttilan aika tuli vasta myöhemmin.

Ojanen teki runkosarjassa 52 pistettä, kaksi enemmän kuin Erkki Lehtonen. Playoffeissa osat kääntyivät, kun Lehtonen keräsi mainitut 19 pistettä Ojasen jäätyä kahdeksaan. Runkosarjassa Ojanen (21) ja Timo Susi (23) olivat ainoat 20 maalin ylittäjät.

Pudotuspeleissä tärkeä mies oli myös kanadalaismaalivahti Tom Draper, joka alkukaudella ei tuntunut saavan kiinni edes rantapalloa, mutta nousi lopulta koko sarjan maalivahtien parhaimmistoon. Käännekohta tapahtui itsenäisyyspäivänä, kun Jari Halme loukkasi alkuverryttelyssä jalkansa ja joutui sairaslomalle. Sen TPS-ottelun Tappara hävisi vielä 5-10 eikä yllättäen tolppien väliin joutunut Draper todellakaan loistanut, mutta sen jälkeen kanadalainen nousi vastaamaan haasteeseen torjuntavastuun ollessa nyt yksin hänellä alkukauden vuorottelutahdin sijaan.

Jutila valittiin SM-liigan All-Stars-kentälliseen ja kauden parhaaksi puolustajaksi. Lynces Academici tosin antoi oman pakkipalkintonsa Teppo Nummiselle. Palkintoja pokkailivat myös Janne Ojanen, Erkki Lehtonen, ja Tappara seuranakin oltuaan paras erikoistilannejoukkue ja pelattuaan myös reiluinta peliä, eli saatuaan vähiten jäähyjä.

Kauden jälkeen triplamestarijoukkue alkoi hajota ulkomaiden kutsuun. Nuoret Ojanen ja Numminen tarttuivat NHL-sopimuksiin, Erkki Lehtonen lähti Länsi-Saksaan ja Timo Jutila Ruotsiin. Harva silti uskoi, että Tapparan seuraavaan mestaruuteen menisi 15 vuotta.

Rutosti kansainvälistä toimintaa

Calgaryn olympialaisista Suomi palasi kotiin hopeamitalit kaulassa. Kirvesrinnoista tässä superjoukkueessa mukana olivat Erkki Lehtonen, Timo Susi, Janne Ojanen, Reijo Mikkolainen ja Teppo Numminen.

Kauden kansainvälisellä ottelurintamalla Tappara osallistui vuoden 1987 mestarien Euroopan Cupiin, jonka uudessa systeemissä pelattiin nyt turnausluontoisesti. Tapparan karsintaturnaus pelattiin marraskuussa Ranskassa, jossa vastassa oli paikallinen mestari Mont Blanc, Romanian mestari Steaua Bukarest ja Puolan mestari Nowy Tark Podhale. Tapparalla ei ollut yhdenkään kanssa mitään vaikeuksia ja se selvitti tiensä lopputurnaukseen, joka tosin pelattaisiin vasta seuraavan pelikauden puolella syksyllä 1988.

Harjoitusotteluita pelattiin paljon, mihin vaikutti rikkonainen ohjelma ja koneiden uudelleen lämmittäminen ottelutaukojen jäljiltä ennen tosipelejä. Tappara kohtasi harjoitusotteluissa muiden peliensä lisäksi peräti 11 kertaa ruotsalaisen vastustajan.

---

---